Kerronpa tarinan siitä, kuinka puolihuolimattomasti viskatusta hölmöstä - ja hyvin, hyvin inhimillisestä - lausahduksesta voi olla arvaamatonta hyötyä. Ja päänvaivaa.
Noin vuosi sitten päädyin kuulemaan viereisen pöydän keskustelun eräässä lempikahviloistani. Pöytäseurueessa oli muistaakseni neljä noin 25 -30-vuotiasta naista. Seurueessa oli nähtävästi myös vierasmaalaisia, koska keskustelu käytiin englanniksi.
Yksi naisista kertoi muille miesasioistaan. Hänellä oli ollut pari kertaa sutinaa naimisissa olevan miehen kanssa. Mies ei ollut naisen mielestä erityisen kiinnostava vaan touhu oli silkkaa hauskanpitoa huppelispäissään. Nainen nähtävästi katsoi kuitenkin tarpeelliseksi perustella varatun miehen kanssa säätämistä kertomalla toverittarilleen miehen tiettävästi harrastavan syrjähyppyjä laajemminkin. Loppukaneetiksi keskustelunaiheeseen hän viimein totesi: "Nobody cares about nothing [sic] anymore. So why should I?"
Minulta jäi kahvikuppi puolitiehen matkalla kohti suuta. Laskin sen takaisin asetille, ja vedin henkeä. Naiset toistelivat sutinoistaan kertovalle myönnytteleviä "yes, yeah" -yhdentekevyyksiä, jonka jälkeen en enää kuullut tai kuunnellut, miten keskustelu jatkui.
Nobody cares about nothing anymore. So why should I?
Lausahdus jäi soimaan mielessäni, enkä oikeastaan tänä päivänäkään ole täysin päässyt sen kaiusta eroon.
En halua moralisoida naisen miesseikkailuja. Siihen minulla ei mielestäni ole varaa. Ymmärrän myös hyvin, että nainen puhui nimenomaan välinpitämättömyydestä parisuhteisiin liittyen. Olen siitä huolimatta jäänyt miettimään hieman yleisemmin (mahdollista) asennetta lausahduksen takana: miksi minun pitäisi välittää mistään mitään, kun kukaan muukaan ei välitä. Ja samaa kääntäen: kaikkihan niin tekee, miksen siis minäkin.
Kuluneen vuoden mittaan olen saanut itseni useasti kiinni samankaltaisesta ajattelusta ja muistanut naisen sanat. Hävennyt pikkuisen joka kerta.
"Kukaan ei jaksa kuunnella huomionkipeitä mummoja bussipysäkillä, kaikkihan nyt vaihtavat paikkaa haiskahtavan laitapuolen kulkijan vieruspenkiltä ratikassa, kaikki purkavat kiukkuaan juuri niille lähimmille ja rakkaimmille ihmisille, ei kukaan jaksa aina olla ystävällinen...", olen antanut itseni selitellä itselleni.
On selvää, että jokainen tekee erheitä ja virheitä, ei siinä mitään. Yhtä selkeää on, että tuskin kenestäkään on täydellisen oikeamieliseksi pyhimykseksi, että väsymys, hankalat elämäntilanteet ja arkiralli nakertavat empatiakykyä aika ajoin... Repsahdukset sallittakoon ja anteeksi annettakoon, niin toisille kuin itselleenkin. En kuitenkaan tahtoisi (enää) hakea oikeutusta välinpitämättömyydelleni tai töykeydelleni saati puolustella möhläyksiäni vedoten siihen, että kuvitteellinen joukkue Ei-kukaan Kaikki-kumppaniseuransa kanssa jättää tekemättä noin tai tekee näin.
Salakuulemishetki kahvilassa muistutti minua siitä, että olen suurimman osan elämästäni halunnut olla sekä pyrkinyt olemaan sellainen ihminen, joka välittää siitä, miltä omat tekoset toisista tuntuvat. En missään nimessä väitä läheskään aina onnistuneeni pyrkimyksessäni, mutta kahvilassa viereisen pöydän jutustelua kuunnellessani tajusin laiminlyöneeni tätä puolta itsessäni jostain syystä jo pitkään. Ei hyvä.
Tietenkään niitä pahamaineisia kaikkia ei mitenkään voi tai tarvitse toiminnallaan aivan erityisesti miellyttää. Mutta jos vain yksinkertaisesti yrittäisi edelleen sitkeästi olla ihmisiksi. Se, mikä tuntuu väärältä, mitä joutuu itselleen ja välillä myös muille selittelemään latteuksien avulla kun useimmiten - sallinette pienen yleistyksen, toki maailmaan mahtuu harmaan sävyjä sotkemaan palettia ja tekemään elämästä ah niin kiehtovaa, mutta samalla niin mutkikasta - sattuu olemaan väärin. Se, tekeekö ns. kaikki niin, ei mielestäni ole pätevä selitys omalle urpoilulle.
... Kukkahattuilu päättyy. Ugh! En oikeastaan tiedä, miksi halusin kirjoittaa tästä siitä huolimatta, että tämän kelauksen pukeminen sanoiksi on harvinaisen vaikeaa. Tulipa kirjoitettua kuitenkin.
