perjantai 27. toukokuuta 2011

So why should I? (sis. kukkahattuilua)

Kukkahattuilu alkaa...

Kerronpa tarinan siitä, kuinka puolihuolimattomasti viskatusta hölmöstä - ja hyvin, hyvin inhimillisestä - lausahduksesta voi olla arvaamatonta hyötyä. Ja päänvaivaa.

Noin vuosi sitten päädyin kuulemaan viereisen pöydän keskustelun eräässä lempikahviloistani. Pöytäseurueessa oli muistaakseni neljä noin 25 -30-vuotiasta naista. Seurueessa oli nähtävästi myös vierasmaalaisia, koska keskustelu käytiin englanniksi.

Yksi naisista kertoi muille miesasioistaan. Hänellä oli ollut pari kertaa sutinaa naimisissa olevan miehen kanssa. Mies ei ollut naisen mielestä erityisen kiinnostava vaan touhu oli silkkaa hauskanpitoa huppelispäissään. Nainen nähtävästi katsoi kuitenkin tarpeelliseksi perustella varatun miehen kanssa säätämistä kertomalla toverittarilleen miehen tiettävästi harrastavan syrjähyppyjä laajemminkin. Loppukaneetiksi keskustelunaiheeseen hän viimein totesi: "Nobody cares about nothing [sic] anymore. So why should I?"

Minulta jäi kahvikuppi puolitiehen matkalla kohti suuta. Laskin sen takaisin asetille, ja vedin henkeä. Naiset toistelivat sutinoistaan kertovalle myönnytteleviä "yes, yeah" -yhdentekevyyksiä, jonka jälkeen en enää kuullut tai kuunnellut, miten keskustelu jatkui.

Nobody cares about nothing anymore. So why should I?

Lausahdus jäi soimaan mielessäni, enkä oikeastaan tänä päivänäkään ole täysin päässyt sen kaiusta eroon.

En halua moralisoida naisen miesseikkailuja. Siihen minulla ei mielestäni ole varaa. Ymmärrän myös hyvin, että nainen puhui nimenomaan välinpitämättömyydestä parisuhteisiin liittyen. Olen siitä huolimatta jäänyt miettimään hieman yleisemmin (mahdollista) asennetta lausahduksen takana: miksi minun pitäisi välittää mistään mitään, kun kukaan muukaan ei välitä. Ja samaa kääntäen: kaikkihan niin tekee, miksen siis minäkin.

Kuluneen vuoden mittaan olen saanut itseni useasti kiinni samankaltaisesta ajattelusta ja muistanut naisen sanat. Hävennyt pikkuisen joka kerta.

"Kukaan ei jaksa kuunnella huomionkipeitä mummoja bussipysäkillä, kaikkihan nyt vaihtavat paikkaa haiskahtavan laitapuolen kulkijan vieruspenkiltä ratikassa, kaikki purkavat kiukkuaan juuri niille lähimmille ja rakkaimmille ihmisille, ei kukaan jaksa aina olla ystävällinen...", olen antanut itseni selitellä itselleni.


On selvää, että jokainen tekee erheitä ja virheitä, ei siinä mitään. Yhtä selkeää on, että tuskin kenestäkään on täydellisen oikeamieliseksi pyhimykseksi, että väsymys, hankalat elämäntilanteet ja arkiralli nakertavat empatiakykyä aika ajoin... Repsahdukset sallittakoon ja anteeksi annettakoon, niin toisille kuin itselleenkin. En kuitenkaan tahtoisi (enää) hakea oikeutusta välinpitämättömyydelleni tai töykeydelleni saati puolustella möhläyksiäni vedoten siihen, että kuvitteellinen joukkue Ei-kukaan Kaikki-kumppaniseuransa kanssa jättää tekemättä noin tai tekee näin.

Salakuulemishetki kahvilassa muistutti minua siitä, että olen suurimman osan elämästäni halunnut olla sekä pyrkinyt olemaan sellainen ihminen, joka välittää siitä, miltä omat tekoset toisista tuntuvat. En missään nimessä väitä läheskään aina onnistuneeni pyrkimyksessäni, mutta kahvilassa viereisen pöydän jutustelua kuunnellessani tajusin laiminlyöneeni tätä puolta itsessäni jostain syystä jo pitkään. Ei hyvä.

Tietenkään niitä pahamaineisia kaikkia ei mitenkään voi tai tarvitse toiminnallaan aivan erityisesti miellyttää. Mutta jos vain yksinkertaisesti yrittäisi edelleen sitkeästi olla ihmisiksi. Se, mikä tuntuu väärältä, mitä joutuu itselleen ja välillä myös muille selittelemään latteuksien avulla kun useimmiten - sallinette pienen yleistyksen, toki maailmaan mahtuu harmaan sävyjä sotkemaan palettia ja tekemään elämästä ah niin kiehtovaa, mutta samalla niin mutkikasta - sattuu olemaan väärin. Se, tekeekö ns. kaikki niin, ei mielestäni ole pätevä selitys omalle urpoilulle.

... Kukkahattuilu päättyy. Ugh! En oikeastaan tiedä, miksi halusin kirjoittaa tästä siitä huolimatta, että tämän kelauksen pukeminen sanoiksi on harvinaisen vaikeaa. Tulipa kirjoitettua kuitenkin.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Tenttiminen ulkokalliolaiseen tapaan

Noin kaksi viikkoa ennen tenttipäivää ilmoittaudutaan tenttiin ja tunnetaan pieni suorituspaineisiin viittaava muljahdus vatsanpohjassa.

Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.

Noin viikko ennen tenttipäivää nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.

Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.

Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.

Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.

Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.

Tenttiä edeltävän päivän aamuna vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin "Ttu tästä mitään tule!" tai "Ei musta ole kuitenkaan mihinkään.". Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: "Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."

Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.

Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.

Tenttipäivän aamuna herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.

Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.

Tentin jälkeen ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.

torstai 5. toukokuuta 2011

Nunnan lenkkarit

Viime viikonloppuna iltapäivälehdet spekuloivat hekumallisesti nunnaksi pukeutuneesta ninja-agentista. Nunnan agenttiuden puolesta puhuivat suoran ryhdin ja pituuden lisäksi hänen jaloissaan komeilleet lenkkitossut. Myöhemmin paljastui, että nunna oli valinnut juhlakengikseen lenkkarit, koska ne olivat hänen mielestään mukavat jalassa.

Kaivoin tänään pitkästä aikaa omat lenkkarini esiin. Yhdistin tossut huolettomasti suoriin liituraitahousuihin, ja tepsuttelin menemään pitkin kaupungin katuja. Olin tyytyväinen siitä, kuinka hyviltä ja pehmoisilta ne tuntuivat jalassa pitkän talven jälkeen.

Yht'äkkiä tajusin, että mukavat jalkineeni ovat samanlaiset kuin ninjanunnalla.

Tsekkaus iltapäivälehden sivustolta paljasti epäilyni oikeaksi. Minulla on joko täysin tai lähestulkoon samanlaiset lenkkarit kuin ninjanunnalla. En tiedä, miten nunna on ihastunut reebokeihinsa; omani sain lähes iskemättöminä ilmaiseksi pari vuotta sitten järkkäämissämme vaatteenvaihtajaisissa. Ajattelin hankkia samanlaiset tilalle, kun olen kuluttanut tämän parin loppuun.

Sitäpaitsi, ninjanunnalenkkarit sopivat monen asun kanssa. Olen käyttänyt niitä niin erityylisten housujen kuin mekkojenkin kanssa onnistumatta (uskoakseni) näyttämään täysin pälliltä tai luokattoman tyylittömältä. Häissä ja muissa juhlatilaisuuksissa kipittelen mielummin hieman sirommissa kengissä.

Nunnan uniformun kanssa tuskin tulen koskaan ninjakenkiäni käyttämään.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Huvittais

Huvittaisi kamalasti - suorastaan polttavan pakottavan hirvittävästi - pyyhkiä pölyjä, pestä kylpyhuoneen lattia juuriharjalla, imuroida, pestä eteisen matto, järjestää kirjahylly värien mukaan, siivota vaatekaappi, tuulettaa täkit, aloittaa huikean menestysromaanin kirjoittaminen, leipoa pakastin täyteen dallaspullia, kehitellä joku kiva smoothieresepti, taipua aurinkotervehdykseen, ottaa päiväunet, pyöräillä joen vartta, paeta maakuntiin päiväksi tai pariksi sekä hakea ainakin kymmentä työpaikkaa.

Jep, tentti tulossa.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ruusuinen muisto

Kymmenisen vuotta sitten istuin ystäväni kanssa alkuillasta baarissa. Baari taisi olla edesmennyt Blue Room Iso-Roballa.

Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.

En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.

Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.

Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.