keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Hyvien ihmisten kauppa

Minulla oli suunnitelma: Kumpulan kohdalla ostaisin vesipullon ja pientä energiaa antavaa syötävää. Sitten kävelisin keskikaupungille asti. Olin koko kevään suunnitellut käveleväni kotoa keskustaan. Nyt jos koskaan se pitäisi toteuttaa tai en toteuttaisi sitä milloinkaan.

Alunperin olin ajatellut käyväni kioskilla, mutta kun kauppa sattui olemaan sopivasti siinä, valitsin kaupan. Kävelin sisään ja nappasin ripeästi vesipullon kylmäkaapista. Makeishyllystä valitsin minievääkseni seesamipatukan ja yksittäispakatun toffeemötkön.

Kassalla pankkikorttini teki jälleen kerran tenän. Magneettijuova ei suostunut toimimaan kaupan kassajärjestelmässä. Ei, minulla ei ole käteistä. Ei, ei ole muita kortteja. Vastailin tottuneesti myyjän kysymyksiin valmiina viemään tuotteet takaisin paikoillensa.

- Voisitko sä tulla maksamaan nää myöhemmin?

Häkellyin, koska en ollut osannut odottaa tuota kysymystä. En ollut hetkeen edes varma, olinko käsittänyt kysymyksen oikein. Mokelsin vain jotain.

- Et taida käydä täällä kovin usein, jatkoi myyjä.

- En, myönsin.

Olen käynyt kaikkien näiden vuosien aikana kaupassa vain muutaman kerran.

Taakseni ilmestynyt, pientä poikaa sylissään kantanut nuori isä liittyi keskusteluun:

- Mä voin maksaa sun ostokset. Eihän tossa ole kuin vettä ja toffeeta.

Aloin ällistyspäissäni suorastaan rullautua kerälle. Ujostutti. Puistelin päätäni mumisten kaikenlaista sekavaa kehtaamisesta ja maksamisesta ja ja ja. Hämmennyksissäni pulputin suunnitelmistani kävellä kaupunkiin asti. Myyjätyttö oli sitä mieltä, ettei minun janoisena tarvitse kävellä.

Käyn huomenna maksamassa ostokseni. Vieläkin punastuttaa hieman kun ajattelen koko asiaa. Punastuttaa, mutta tekee iloiseksi myös.  Että on olemassa hyvien ihmisten kauppoja.