tag:blogger.com,1999:blog-8092392563618749702024-03-07T20:22:33.809-08:00UlkokalliolainenUlkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.comBlogger31125tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-64340941508280184232012-07-04T11:46:00.000-07:002012-07-04T13:01:21.513-07:00Hyvien ihmisten kauppaMinulla oli suunnitelma: Kumpulan kohdalla ostaisin vesipullon ja pientä energiaa antavaa syötävää. Sitten kävelisin keskikaupungille asti. Olin koko kevään suunnitellut käveleväni kotoa keskustaan. Nyt jos koskaan se pitäisi toteuttaa tai en toteuttaisi sitä milloinkaan.<br />
<br />
Alunperin olin ajatellut käyväni kioskilla, mutta kun kauppa sattui olemaan sopivasti siinä, valitsin kaupan. Kävelin sisään ja nappasin ripeästi vesipullon kylmäkaapista. Makeishyllystä valitsin minievääkseni seesamipatukan ja yksittäispakatun toffeemötkön.<br />
<br />
Kassalla pankkikorttini teki jälleen kerran tenän. Magneettijuova ei suostunut toimimaan kaupan kassajärjestelmässä. Ei, minulla ei ole käteistä. Ei, ei ole muita kortteja. Vastailin tottuneesti myyjän kysymyksiin valmiina viemään tuotteet takaisin paikoillensa.<br />
<br />
- Voisitko sä tulla maksamaan nää myöhemmin?<br />
<br />
Häkellyin, koska en ollut osannut odottaa <i>tuota</i> kysymystä. En ollut hetkeen edes varma, olinko käsittänyt kysymyksen oikein. Mokelsin vain jotain.<br />
<br />
- Et taida käydä täällä kovin usein, jatkoi myyjä.<br />
<br />
- En, myönsin.<br />
<br />
Olen käynyt kaikkien näiden vuosien aikana kaupassa vain muutaman kerran.<br />
<br />
Taakseni ilmestynyt, pientä poikaa sylissään kantanut nuori isä liittyi keskusteluun:<br />
<br />
- Mä voin maksaa sun ostokset. Eihän tossa ole kuin vettä ja toffeeta.<br />
<br />
Aloin ällistyspäissäni suorastaan rullautua kerälle. Ujostutti. Puistelin päätäni mumisten kaikenlaista sekavaa kehtaamisesta ja maksamisesta ja ja ja. Hämmennyksissäni pulputin suunnitelmistani kävellä kaupunkiin asti. Myyjätyttö oli sitä mieltä, ettei minun janoisena tarvitse kävellä.<br />
<br />
Käyn huomenna maksamassa ostokseni. Vieläkin punastuttaa hieman kun ajattelen koko asiaa. Punastuttaa, mutta tekee iloiseksi myös. Että on olemassa hyvien ihmisten kauppoja.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-37198078070598136142012-06-26T15:27:00.000-07:002012-06-26T15:35:33.578-07:00With a little helpUusvanha huomio: yksi vaikeimmista asioista minulle on avun pyytäminen ja avun vastaanottaminen.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Tarkoitan nyt pienehköjä käytännön apuja, vaikka toki suurempaakin jeesiä on kamala ottaa vastaan.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
En tarkalleen tiedä, mistä se johtuu, koska itsestäni on ihan mukavaa ja luontevaa auttaa muita mahdollisuuksieni mukaan. Ehkä arvotan oman apuni vähäisemmäksi kuin muiden. En tiedä, en tiedä. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Onni onnettomuudessa: on olemassa luuhun asti avuliaita ihmisiä. Kaiken huipuksi muutamat heistä tuntevat Akilleen kantapääni - ne monet, tämänkin, ja varsinkin tämän - paremmin kuin minä itse. </div>
</div>Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-1327237599137205062012-06-11T15:04:00.001-07:002012-06-11T16:27:19.048-07:00Toinen jalka Lochdubhissa ja pari muuta tuokiotaVaikka olen matkannut Helsingin halki bussilla, juossut aseman edessä ratikan kiinni ja istunut hajuveden lemussa aina Punavuoreen asti, en ole pelkästään kotikaupungissani. Astun ulos Viiskulmassa, ja huomaan kulkevani toinen jalka Lochdubhin kuvitteellisessa kylässä.<br />
<br />
Olen edellisenä iltana ja ennen lähtöäni katsellut<a href="http://areena.yle.fi/tv/1513593"> takavuosien suosikkisarjaani Areenasta</a>.<br />
<br />
Muistan, mistä aikoinaan pidin televisionkatselussa, vaikka en vuosiin ole telkkaria kaivannutkaan. Muistan, kuinka paljon pidin siitä, miten helposti se vei minut vieraisiin kyliin, kummallisten tyyppien keskelle, kauniisiin maisemiin. Kuinka katsoessani olin tavallaan yksi henkilöistä: hän, jota ei koskaan näy kuvassa, jolla ei ole nimeä eikä olomuotoa. Ja kun ohjelman loputtua sulki vastaanottimen, oli taas kotona nimellisenä ja olomuotoisena omana itsenään - mutta arkihuolista nollattuna.<br />
<br />
*****<br />
<br />
Istun kantakuppilassani, joka on minulle oikeastaan enemmän kahvila kuin kapakka. Istun paikan takaosassa. Siellä on lisäkseni vain yksi seurue. Toinen seurueen naisista hokee alinomaa teatraaliseen sävyyn olevansa "aivan poikki". Minä en ole väsynyt vaan näpyttelen tietokonettani leppoisan päämäärättömästi.<br />
<br />
Baarimikko avaa vieressäni olevan oven tarjotin käsissään, pysähtyy ovensuuhun ja kysyy äkkiarvaamatta haluaisinko korvapuustin.<br />
<br />
"Minä? Korvapuustin?", sokellan yllättyneenä ja vastaan myöntävästi. Hymyilen ilahtuneena, mutta baarimikon kasvoille nouseva hymy on se, joka valaisee baarin hämärän peränurkan.<br />
<br />
Hetkeä myöhemmin katselen puustin kierteitä ja pohdin hyvän kiertymistä. Ensin joku hetken mielijohteesta päättää ilahduttaa jotakuta. Ilahdutettava ilahtuu, jonka jälkeen se joku, joka on alunperin ajatellut ilahduttaa, ilahtuu siitä, että se toinen ilahtuu. Sitten se jota on haluttu ilahduttaa, ilahtuu, kun ilahduttaja ilahtuu...<br />
<br />
*****<br />
<br />
Nousen bussista paloaseman kohdalla keskiyöllä. Samalla pysäkillä pois jäänyt nuori mies ylittää kadun ja etääntyy vauhdilla. Kadut ovat täysin autiot. Kaukana vilahtaa henkilöauto. Sen jälkeen ei ole näkyvissä ketään, ei jalan eikä kulkuvälineellä.<br />
<br />
Minua alkaa pelottaa.<br />
<br />
Pelottaa, että siellä, toisen paloaseman lähellä, eivät kadut tule koskaan yhtä omikseni kuin nämä tiet.<br />
<br />
Kuljen pystypäin ja hitain askelin katuja, jotka ovat minun yön tyhjyydessä ja päivien hälyssä. Ne ovat olleet minun jo 80-luvulla. Ne ovat minun nyt.<br />
<br />
Kotikadulla tuoksuu syreeni. Olisi hassua pilata hyvä hetki kyynelillä, mietin. Enkä itke. Venytän vain hetkeä kotiportailla pidemmäksi kuin olisi tarvis.<br />
<br />Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-49159443922437939142012-05-22T03:06:00.000-07:002012-05-22T03:06:59.420-07:00AlppipolkuEnsimmäisen koskaan lukemani romaanin päähenkilö kutsui tavoitteita kohti pyrkimistään kulkemiseksi Alppipolulla.<br />
<br />
Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.<br />
<br />
Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.<br />
<br />
Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.<br />
<br />
Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).<br />
<br />
Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.<br />
<br />
Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.<br />
<br />
Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.<br />
<br />
Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.<br />
<br />
Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-46281594896824532332012-03-27T07:50:00.010-07:002012-03-27T13:09:07.608-07:00Eteenpäin tai ainakin toisaalleViikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena. <div><br /></div><div>Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan. </div><div><br /></div><div>Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.<div><br /></div><div>Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön. </div><div><br /></div><div>Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin. </div><div><br /></div><div>Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.</div><div><br /></div><div>Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle. </div><div><br /></div><div>Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.</div><div><br /></div><div><br /></div></div>Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-41038217296345034602012-03-06T11:30:00.019-08:002012-03-06T13:46:35.908-08:00Surulliset silmät ja<div><div>Musiikki on - kaiken muun mystisen ja kivan ohella - näppärä aikakone. </div></div><div><br /></div><div><div>Aloin tänään Spotify-kierroksellani kuunnella kappaletta, toista, kolmatta. Sinkouduin siltä istumalta kesään, toiseen, kolmanteenkin. </div><div><br /></div><div><span class="Apple-style-span" style=" line-height: 18px; font-family:verdana;font-size:13px;"><i>Olen sairas en irti pääse</i></span></div><div><div><span class="Apple-style-span" style=" line-height: 18px; font-family:verdana;font-size:13px;"><i>Tää näky mua vaivaa on täällä taas se</i></span></div></div><div><br /></div><div>Niinä kesinä minulla oli mekko, jonka olin ostanut pikkuruisesta puuvillavaatteisiin erikoistuneesta liikkeestä Lasipalatsin kulmalta. Pidin sen väristä, joka sopikin minulle, hippitukkaiselle punapäälle, mainiosti. Mekko oli kukkakuosinen, mutta pienet kukat eivät niinkään erottuneet kankaasta. Lyhyen helmansa ja pienen pyöreän kauluksensa ansiosta mekko oli miltei pikkutyttömäinen, ja istui silloiseen, viattoman oloiseen persoonaani aivan hyvin. </div><div><br /></div><div>Mekossa oli kuitenkin hölmö kirous.</div><div><br /></div><div>Aina, kun leijuin (elo tosiaan siihen maailman aikaan tuntui kepeältä lepattamiselta Helsingin yössä ja elämässä ylipäänsä ja ja ja) tuo mekko päälläni Tavastian nurkissa, joku onneton kaatoi kohtalaisen reippaalla kädellä kaljaa päälleni. Muistaakseni kertaakaan en säästynyt olutroiskeilta. Onneksi kesä kuivasi, öisinkin. </div><div><br /></div><div><span class="Apple-style-span" style=" line-height: 18px; font-family:verdana;font-size:13px;"><i>Se valvoo yöt eikä päivällä nuku</i><br /><br /></span></div><div>Eräänä juhannuksena, yhtenä noista kesistä, kenties aikana ennen Tavastia-klubilla notkumista ja olutkirousta, olin Mustikkamaalla viettämässä juhannusta samainen kolttu ylläni. Juhannusjuhlilla soitti muun muassa J. Karjalainen yhtyeineen. Erään kappaleen aikana teiniminua hymyilytti erityisen paljon.</div><div><br /></div><div>Minulla oli <a href="http://www.lyricstime.com/j-karjalainen-violetti-puku-lyrics.html">violetti puku</a>. </div><div><br /></div><div><span class="Apple-style-span" style=" line-height: 18px; font-family:verdana;font-size:13px;"><i>Sil on surulliset silmät ja violetti puku</i></span></div><div><br /></div><div><br /></div></div>Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-8252094469087931222012-01-08T02:50:00.000-08:002012-01-08T13:48:25.749-08:00KädetÄitini meni eilen naimisiin ensimmäistä kertaa elämässään. Todennäköisesti myös viimeistä. Tapahtumien kulku, joka alkoi yli puolivuosisataa sitten, on kuin elokuvasta, tosin melkoisen epäuskottavasta sellaisesta.<br /><br />Mainitsin vihkipapille kahvipöydässä, että hääparin tarina ei helpolla menisi läpi fiktiona, mutta lisään huvittuneena: "Paitsi ehkä jonain sellaisena, jonka pääosassa olisi Meryl Streep."<br /><br />Mietin eilen illalla ja vielä tänäänkin, mikä hetki eilisestä sinnittelisi pisimpään mielessäni, jos muut päivän sävyt jostain syystä haalistuisivat muististani olemattomiin.<br /><br />Muistaisin kädet.<br /><br />Katseeni palasi yhä uudelleen niihin käsiin: ikääntynyt käsi toisessa elämää kokeneessa kädessä, vanhaan viljavarastoon tehdyn pienen kappelin alttarilla.<br /><br />Muuta yhtä olennaista muistettavaa päivässä ei oikeastaan ole.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-50155479282309338762011-12-01T12:35:00.000-08:002011-12-01T13:22:49.408-08:00Hissin ovellaVuosia sitten olin eräiden juhlien keskipiste. Oli hieno kakku, paras mekko päällä ja sukulaisia ympärillä.<br /><br />Juhlissa oli myös eräs mies, vakituinen vieras minun kekkereissäni. Mies toi minulle hienon lahjan. Hänellä oli tapana antaa minulle mieluisia lahjoja, kalliitakin. Sitä hieman hymisteltiinkin, epäiltiin joskus turhaksi hemmotteluksi. Mutta tärkeintä ei suhteessamme koskaan ollut lahjat vaan se, että mies oli olemassa ja palvoi minua yhtä paljon kuin minä häntä.<br /><br />Noissa juhlissa en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa hänen seurassaan. Kävimme kyllä parkkipaikalla katsomassa hänen uutta autoaan, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä. Hän oli juuri ostanut asunnon ja hankkinut siihen päälle vielä uuden autonkin. Auto oli toki hieno, vihreä samettipenkkinen Rellu, mutta ei kiinnostanut minua sinä iltana.<br /><br />Minua kiinnosti minun juhlani. Palasimme pian takaisin sisälle.<br /><br />Kun mies oli lähdössä pippaloista, pyörähdin hieman malttamattomana ovensuuhun hyvästelemään. Hissin oven avattuaan hän kääntyi minua kohti ja sanoi hieman huvittuneella äänellä:<br /><br />"Etsä tuu vielä halaamaan mua?"<br /><br />Ryntäsin halaamaan, ja painuin sitten mekon helmat lepattaen takaisin juhlimaan.<br /><br />Se oli viimeinen kerta, kun näin toisen enoistani, kummisetäni. Hän menehtyi sydänkohtaukseen pari viikkoa myöhemmin, 1. joulukuuta. Aika on tehnyt tepposensa, en ole varma, onko siitä 27 vai 28 vuotta.<br /><br />Onneksi juoksin hissin ovelle.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-38504079649086729212011-11-28T10:21:00.000-08:002011-11-28T14:39:26.062-08:00Jakamaton iloYksinelämisessä inhoan yhtä asiaa ylitse muiden.<br /><br />Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.<br /><br />Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, <span style="font-style: italic;">eikä kukaan ole todistamassa tapausta, </span>turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.<br /><br />Jaettu ilo ja niin edelleen.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-86053436592954199002011-11-19T06:39:00.000-08:002011-11-19T09:50:03.350-08:00Ottivat he mukaan yhden toverinRavintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.<br /><br />Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.<br /><br />Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.<br /><br />Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.<br /><br />Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.<br /><br />Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.<br /><br />Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.<br /><br />Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.<br /><br />(Elämä <span style="font-style: italic;">on</span> seikkailu, sanon minä.)Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-81036622553327022702011-11-18T14:36:00.000-08:002011-11-19T11:12:31.598-08:0037 vuotta ja 63 kuutaTäytin keskiviikkona 37. Tarkoitukseni ei ollut juhlistaa syntymäpäivää mitenkään, mutta pyysin kuitenkin ystäväpariskuntaa heidän korttelikapakkaansa kumoamaan lasilliset kuohuvaa. Istuessamme nurkkapöydässä ystävistä viiksekkäämpi kertoi <a href="http://www.ursa.fi/ursa/torni/">Ursan tähtitornissa</a> olevan juuri sinä iltana avointen ovien päivä, ja ehdotti tähtinäytökseen menemistä.<br /><br />"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.<br /><br />Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.<br /><br />Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.<br /><br />Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Jupiter">Jupiterista</a>. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.<br /><br />Opimme, että <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Jupiterin_kuut">Jupiterilla on kymmenittäin kuita </a>ja että <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Europa_%28kuu%29">Europa-kuuta</a> peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.<br /><br />Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.<br /><br />Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-58343331718967901012011-11-13T12:27:00.000-08:002011-11-13T13:06:11.439-08:00Mutta aika meni ohiVuosia sitten seisoin itsepalvelukirpputorin hyllyn edessä. Minulla oli akuutti ja itselleni hieman epätyypillinen ongelma. Olin löytänyt esineen, tai oikeastaan kaksi identtistä esinettä, jotka olisivat olleet täydellinen lahja eräälle ystävälle.<br /><br />Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.<br /><br />Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.<br /><br />Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.<br /><br />Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-61200243610835271022011-10-30T13:43:00.000-07:002011-10-30T15:12:46.533-07:00Nuori nainen sinisessä baskerissaTuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:<br /><br />Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.<br /><br />En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.<br /><br />*****<br /><br />Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."<br /><br />Tajuan samantien sanavalintani olevan <span style="font-style: italic;">hieman</span> erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.<br /><br />Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.<br /><br />*****<br /><br /><br />Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.<br /><br />*****<br /><br />Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.<br /><br />*****<br /><br />Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.<br /><br />*****<br /><br />Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-65288808566599877852011-10-24T12:06:00.000-07:002011-10-24T16:45:39.148-07:00Ja minusta näkee senLokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.<br /><br />Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.<br /><br />On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.<br /><br />Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-91755436046740275442011-10-06T11:24:00.000-07:002011-10-06T15:00:10.645-07:00Ajatuksenmuruja ironiasta ja turhanpäiväisyyksistä. Ehkä.Ärsyynnyin tänään. Ärsyynnyin turhanpäiväisyydestä, tavallaan. Ei minua ottanut kuuppaan mikään turhanaikaiseksi leimaamani asia, vaan asenne, johon jälleen kerran törmäsin: kaikki (itselle joko tuntematon tai merkityksetön) nyt vain on paskaa tai yliarvostettua tai naurettavaa.<br /><br />Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.<br /><br />Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.<br /><br />Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)<br /><br />Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.<br /><br />Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.<br /><br />Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.<br /><br />Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.<br /><br />Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.<br /><br />On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.<br /><br />Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.<br /><br />Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-62080043173524851662011-09-23T08:40:00.000-07:002011-09-23T11:29:43.875-07:00Metsää, puitaEn ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.<br /><br />Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.<br /><br />En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.<br /><br />Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.<br /><br />Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.<br /><br />Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.<br /><br />Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-21616454861350814952011-08-30T11:52:00.000-07:002011-08-30T14:20:22.868-07:00"Terveisiä kaikille!"Olin viime viikonloppuna takapihajuhlissa. Melko alkuillasta <a href="http://marinadi.blogspot.com/">Mari(nadi) Koo</a> luki ääneen erään kutsuvieraan lähettämän viestin, jossa neito ilmaisi olevansa estynyt saapumasta paikalle.
<br />
<br />Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. <span style="font-style: italic;">merellä</span>?"
<br />
<br />Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
<br />
<br />Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "<span jsid="text">Terveisiä kaikille! Atshiiii!</span>" mielessään muotoon:
<br />
<br />"Terveisiä kaikille! At sea."
<br />
<br /><span style="font-size:78%;">(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)</span>
<br />Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-48772827823645423782011-08-28T09:26:00.000-07:002011-11-19T11:37:11.902-08:00Tuuliko se on kun huutaaKesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä. </span><br /><br />Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.<br /><br /></span>Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?</span><br /><br />Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.<br /><br />Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?</span><br /><br />Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?</span><br /><br />Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.<br /><br />Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.<br /><br />Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Olin onnellinen, mitä sä luulit?</span><br /><br /><iframe src="http://www.youtube.com/embed/scBcbh8I9e4" allowfullscreen="" frameborder="0" height="345" width="560"></iframe><br /><br /><span style="font-size:85%;">Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.</span>Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-29630934252720668252011-08-10T11:48:00.000-07:002011-08-10T15:47:42.340-07:00Romanttista tunnelmointia, traktoreita ja muuta kivaaViime viikonloppuna <a href="http://muusastamorsian.posterous.com/">muusa-morsian</a> muuttui <a href="http://www.samilukkarinen.com/">taiteilijan</a> vaimoksi. En jaksa enkä osaa raportoida häitä kovin yksityiskohtaisesti, mutta tahdon merkitä muistiin muutaman tuokion ja tuntemuksen ystävän suuresta, upeasta päivästä:
<br />
<br />Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
<br />
<br />*****
<br />
<br />Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
<br />
<br />*****
<br />
<br />Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. <span style="font-style: italic; font-weight: bold;">"Tahdon!</span>" <span style="font-weight: bold; font-style: italic;">"Tahdon!"</span>
<br />
<br />*****
<br />
<br />Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
<br />
<br />*****
<br />
<br />Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
<br />
<br />*****
<br />
<br />En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
<br />
<br />*****
<br />
<br />Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
<br />Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-42473965139234107092011-07-06T08:09:00.000-07:002011-07-06T08:57:35.732-07:00Toimistossa, ei töissäLyhennelmä eräässä helsinkiläisessä toimistossa tänään käydystä keskustelusta, joka meni suunnilleen näin:<br /><br />Osa-aikapomoihmiseni kysyy verotukseen liittyvästä asiasta.<br /><br />Minä: "Älä multa kysy. En mä tiedä tosta mitään."<br /><br />Pomo, tuo lahjakas nuorimies: "Eikö sihteerin kuulu..." (Lauseen loppuosa ei tavoittanut väsyneen utuista päätäni.)<br /><br />Minä: "Hei, mä en oo tänään töissä."<br /><br />"Muuten vain tulit mun työpaikalleni mesoamaan, tuunko mäkin sun työpaikallesi ihan muuten vain..."<br /><br />Minä: "Tuu vaan... Mut hei, täähän <span style="font-style: italic;">on </span>mun työpaikka. Sitäpaitsi, mä toin pullaa."Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-46912776894182059942011-06-28T13:28:00.000-07:002011-06-28T14:57:46.307-07:00Hiljaa virtaaHyppäsin eilen ja tänään Vantaaseen.<br /><br />Pari edellistä kesää olivat niin poikkeuksellisen lämpimiä, että talviturkki jäi Pikkukoskelle huomattavasti aikaisemmin kuin tänä vuonna. Eilisen lämpö kuitenkin houkutteli minut jokirantaan, josta on varsinkin noiden edellisten kesien aikana tullut minulle suorastaan rakas paikka.<br /><br />Viime kesänä pyöräilin usein suoraan töistä helteen riehaannuttamaa elämää pursunneelle Pikkukoskelle. Laskeuduin laiturilta veteen, uin rantaviivan myötäisesti toiselle puolelle. Sinne, jossa jalat ylettyvät pohjaan. Varpaat piti aina tunkea pohjan liejuun ja alkaa pomppia - jep, tungen jalat niljaan ja pompin vieläkin - paikallaan, kaulaa myöten vedessä ylös alas, ylös alas.<span style="font-size:85%;">*</span><br /><br />Kelluin selälläni Vantaan sameassa vedessä korvat veden pinnan alla. Rannan vilinä kiljahtelevine lapsineen, pulleine mammoineen, kisailevine teineineen painui unohduksiin. Pilviä ja aurinkoa katsellessani mietin asioitani; kypsyttelin muutoksia, joista osan olen jo toteuttanut ja joista osa odottaa parempia aikoja nähdäkseen päivänvalon.<br /><br />Tänään Pikkukoskella uidessani huomasin, etten tänä kesänä joessa aurinkoa kohti siristäessäni enää samalla tavalla ajattele, pähkäile tai ratko. Olen vain, ja on mukava olla. Miettimättä yhtään mitään.<br /><br /><span style="font-size:85%;">*Mahtaa näyttää kummalta, kun varhaiskeski-ikäinen pääni pompsahtelee ees taas vedessä, mutta mitäpä se haittaa. Pomppiminen on kivaa!</span>Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-90818345713723118722011-06-25T05:14:00.000-07:002011-06-25T05:34:15.408-07:00VittuilustaOlin eilen baarissa. Ystäväni oli lähdössä juhannusbileisiin. Hän tokaisi meille baariin jääville suunnilleen näin, tarkkoja sanavalintoja en toki muista:<br /><br />"Laittakaa ranttaliksi!"<br /><br />Minä siihen: "Joo! Heti kun lähdet, me aletaan vittuilla kaikille."<br /><br />Ystävä alkoi nauraa.<br /><br />"Sen mä haluaisin nähdä, kun Ulkokalliolainen (nimi muutettu, hehe!) vittuilee kaikille."<br /><br />"Enkö mä muka ikinä vittuile? En kai sitten. Mutta hei, oon mä kerran vittuillu sulle. Sä olit silloin ihan riemastunut: "Hei, Ulkokalliolainenhan vittuili."".<br /><br />Keskustelun edetessä ystävä tokaisi:<br /><br />"Et sä ikinä vittuile ja jos vittuiletkin, niin se on silleen tehotonta."<br /><br />On siis ainakin yksi asia, jossa olen umpilahjaton.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-74858051575608884392011-06-19T05:32:00.000-07:002011-06-19T11:50:45.887-07:00Kauniita kesäpäiviäIstun aavemaisen tyhjällä festarialueella. On ollut niin polttavan kuuma päivä, ettei muutamaa tuntia aikaisemmin olisi tullut mieleenkään, että yöllä täytyy vetää villatakki mekon päälle. Taksikeskus ei suostu lähettämään autoja alueelle. Olen uppoamassa sohvaan, ystävä nukahtaa nojatuoliin.<br /><br />*****<br /><br />Kivinokassa kioski-kahvilanpitäjä ilmoittaa tarjoavansa kahvikupillisen, jos minulla ei ole tarpeeksi käteistä mukana. Myöhemmin samana päivänä Mustikkamaalla varpaat jähmettyvät kylmässä merivedessä, kengät ahmaisevat lusikkatolkulla hiekkaa ja kova tuuli viskaa hiukset korkealle ilmaan. Tunnen olevani piirun verran enemmän elävien kirjoissa kuin edellisenä päivänä.<br /><br />*****<br /><br />Törmään ilmaiskonsertissa ystävään, joka on sekä äkki- että umpirakastunut.<br /><br />*****<br /><br />Ihastelen päivästä toiseen ohi mennessäni Alppipuiston heleänpunaisena kukkivaa pensasta. Tunnen oloni hieman haikeaksi huomatessani eräänä päivänä terälehtikasat pensaan juurella.<br /><br />*****<br /><br />Tähtitorninmäellä keski-ikäinen pariskunta istuu kaulakkain puistonpenkillä. Mies korkkaa pienen kuohuviinipullon, nainen ojentelee laseja. Katson heitä nurmikolta puolivalmis sukka kädessäni samalla mielessäni punoen tarinanpätkiä parin ensitreffeistä tai lämpimästä jälleennäkemisestä tai 20-vuotishääpäivästä tai tai tai...<br /><br />*****<br /><br />Herään kehoitukseen tulla aamiaiselle, mutta jään vuoteeseen. Huoneessa soi I Am The Walrus. Keittiöstä kuuluu iloista puheensorinaa. Päähän sattuu.<br /><br />*****<br /><br />Kurvaan entisen Pop-Jazz Konservatorion eteen selailemaan kirjastosta lainaamiani kirjoja, koska en malta odottaa kotiin asti.<br /><br />*****<br /><br />Kipaisen hakemaan raparperia sen talon pihalta, joka on minulle rakkaampi kuin tiesinkään.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-89230124550606420572011-05-27T09:58:00.000-07:002011-05-30T16:27:46.180-07:00So why should I? (sis. kukkahattuilua)<kukkahattuilua>Kukkahattuilu alkaa...<br /><br />Kerronpa tarinan siitä, kuinka puolihuolimattomasti viskatusta hölmöstä - ja hyvin, hyvin inhimillisestä - lausahduksesta voi olla arvaamatonta hyötyä. Ja päänvaivaa.<br /><br />Noin vuosi sitten päädyin kuulemaan viereisen pöydän keskustelun eräässä lempikahviloistani. Pöytäseurueessa oli muistaakseni neljä noin 25 -30-vuotiasta naista. Seurueessa oli nähtävästi myös vierasmaalaisia, koska keskustelu käytiin englanniksi.<br /><br />Yksi naisista kertoi muille miesasioistaan. Hänellä oli ollut pari kertaa sutinaa naimisissa olevan miehen kanssa. Mies ei ollut naisen mielestä erityisen kiinnostava vaan touhu oli silkkaa hauskanpitoa huppelispäissään. Nainen nähtävästi katsoi kuitenkin tarpeelliseksi perustella varatun miehen kanssa säätämistä kertomalla toverittarilleen miehen tiettävästi harrastavan syrjähyppyjä laajemminkin. Loppukaneetiksi keskustelunaiheeseen hän viimein totesi: "Nobody cares about nothing [sic] anymore. So why should I?"<br /><br />Minulta jäi kahvikuppi puolitiehen matkalla kohti suuta. Laskin sen takaisin asetille, ja vedin henkeä. Naiset toistelivat sutinoistaan kertovalle myönnytteleviä "yes, yeah" -yhdentekevyyksiä, jonka jälkeen en enää kuullut tai kuunnellut, miten keskustelu jatkui.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Nobody cares about nothing anymore. So why should I?</span><br /><br />Lausahdus jäi soimaan mielessäni, enkä oikeastaan tänä päivänäkään ole täysin päässyt sen kaiusta eroon.<br /><br />En halua moralisoida naisen miesseikkailuja. Siihen minulla ei mielestäni ole varaa. Ymmärrän myös hyvin, että nainen puhui nimenomaan välinpitämättömyydestä parisuhteisiin liittyen. Olen siitä huolimatta jäänyt miettimään hieman yleisemmin (mahdollista) asennetta lausahduksen takana: miksi minun pitäisi välittää mistään mitään, kun <span>kukaan</span><span style="font-style: italic;"> </span>muukaan ei välitä<span style="font-style: italic;">. </span>Ja samaa kääntäen: <span>kaikkihan</span> niin tekee, miksen siis minäkin.<br /><br />Kuluneen vuoden mittaan olen saanut itseni useasti kiinni samankaltaisesta ajattelusta ja muistanut naisen sanat. Hävennyt pikkuisen joka kerta.<br /><br /><span style="font-style: italic;"><span style="font-weight: bold;">"Kukaan</span> ei jaksa kuunnella huomionkipeitä mummoja bussipysäkillä, <span style="font-weight: bold;">kaikkihan</span> nyt vaihtavat paikkaa haiskahtavan laitapuolen kulkijan vieruspenkiltä ratikassa, <span style="font-weight: bold;">kaikki </span>purkavat kiukkuaan juuri niille lähimmille ja rakkaimmille ihmisille, ei <span style="font-weight: bold;">kukaan</span></span><span style="font-style: italic;"><span style="font-weight: bold;"> </span>jaksa aina olla ystävällinen</span>...", olen antanut itseni selitellä itselleni.<br /><br /><br />On selvää, että jokainen tekee erheitä ja virheitä, ei siinä mitään. Yhtä selkeää on, että tuskin kenestäkään on täydellisen oikeamieliseksi pyhimykseksi, että väsymys, hankalat elämäntilanteet ja arkiralli nakertavat empatiakykyä aika ajoin... Repsahdukset sallittakoon ja anteeksi annettakoon, niin toisille kuin itselleenkin. En kuitenkaan tahtoisi (enää) hakea oikeutusta välinpitämättömyydelleni tai töykeydelleni saati puolustella möhläyksiäni vedoten siihen, että kuvitteellinen joukkue Ei-kukaan Kaikki-kumppaniseuransa kanssa jättää tekemättä noin tai tekee näin.<br /><br />Salakuulemishetki kahvilassa muistutti minua siitä, että olen suurimman osan elämästäni halunnut olla sekä pyrkinyt olemaan sellainen ihminen, joka välittää siitä, miltä omat tekoset toisista tuntuvat. En missään nimessä väitä läheskään aina onnistuneeni pyrkimyksessäni, mutta kahvilassa viereisen pöydän jutustelua kuunnellessani tajusin laiminlyöneeni tätä puolta itsessäni jostain syystä jo pitkään. Ei hyvä.<br /><br />Tietenkään niitä pahamaineisia<span style="font-weight: bold; font-style: italic;"> </span><span style="font-style: italic;">kaikkia </span>ei mitenkään voi tai tarvitse toiminnallaan aivan erityisesti miellyttää. Mutta jos vain yksinkertaisesti yrittäisi edelleen sitkeästi olla ihmisiksi. Se, mikä tuntuu väärältä, mitä joutuu itselleen ja välillä myös muille selittelemään latteuksien avulla kun useimmiten - sallinette pienen yleistyksen, toki maailmaan mahtuu harmaan sävyjä sotkemaan palettia ja tekemään elämästä ah niin kiehtovaa, mutta samalla niin mutkikasta - sattuu olemaan väärin. Se, tekeekö ns. kaikki niin, ei mielestäni ole pätevä selitys omalle urpoilulle.<br /></kukkahattuilua><br />... Kukkahattuilu päättyy. Ugh! En oikeastaan tiedä, miksi halusin kirjoittaa tästä siitä huolimatta, että tämän kelauksen pukeminen sanoiksi on harvinaisen vaikeaa. Tulipa kirjoitettua kuitenkin.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-809239256361874970.post-30716354911202674362011-05-07T02:31:00.000-07:002011-05-07T08:07:11.477-07:00Tenttiminen ulkokalliolaiseen tapaan<span style="font-weight: bold;">Noin kaksi viikkoa ennen tenttipäivää</span> ilmoittaudutaan tenttiin ja tunnetaan pieni suorituspaineisiin viittaava muljahdus vatsanpohjassa.<br /><br />Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Noin viikko ennen tenttipäivää</span> nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.<br /><br />Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä</span> aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä</span> seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.<br /><br />Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Tenttiä edeltävän päivän aamuna</span> vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin<span style="font-style: italic;"> "Ttu tästä mitään tule!"</span> tai "<span style="font-style: italic;">Ei musta ole kuitenkaan mihinkään."</span>. Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: <span style="font-style: italic;">"Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."</span><br /><br />Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.<br /><br />Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Tenttipäivän aamuna</span> herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.<br /><br />Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Tentin jälkeen</span> ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.Ulkokalliolainenhttp://www.blogger.com/profile/02555101096639145611noreply@blogger.com0