Minulla oli suunnitelma: Kumpulan kohdalla ostaisin vesipullon ja pientä energiaa antavaa syötävää. Sitten kävelisin keskikaupungille asti. Olin koko kevään suunnitellut käveleväni kotoa keskustaan. Nyt jos koskaan se pitäisi toteuttaa tai en toteuttaisi sitä milloinkaan.
Alunperin olin ajatellut käyväni kioskilla, mutta kun kauppa sattui olemaan sopivasti siinä, valitsin kaupan. Kävelin sisään ja nappasin ripeästi vesipullon kylmäkaapista. Makeishyllystä valitsin minievääkseni seesamipatukan ja yksittäispakatun toffeemötkön.
Kassalla pankkikorttini teki jälleen kerran tenän. Magneettijuova ei suostunut toimimaan kaupan kassajärjestelmässä. Ei, minulla ei ole käteistä. Ei, ei ole muita kortteja. Vastailin tottuneesti myyjän kysymyksiin valmiina viemään tuotteet takaisin paikoillensa.
- Voisitko sä tulla maksamaan nää myöhemmin?
Häkellyin, koska en ollut osannut odottaa tuota kysymystä. En ollut hetkeen edes varma, olinko käsittänyt kysymyksen oikein. Mokelsin vain jotain.
- Et taida käydä täällä kovin usein, jatkoi myyjä.
- En, myönsin.
Olen käynyt kaikkien näiden vuosien aikana kaupassa vain muutaman kerran.
Taakseni ilmestynyt, pientä poikaa sylissään kantanut nuori isä liittyi keskusteluun:
- Mä voin maksaa sun ostokset. Eihän tossa ole kuin vettä ja toffeeta.
Aloin ällistyspäissäni suorastaan rullautua kerälle. Ujostutti. Puistelin päätäni mumisten kaikenlaista sekavaa kehtaamisesta ja maksamisesta ja ja ja. Hämmennyksissäni pulputin suunnitelmistani kävellä kaupunkiin asti. Myyjätyttö oli sitä mieltä, ettei minun janoisena tarvitse kävellä.
Käyn huomenna maksamassa ostokseni. Vieläkin punastuttaa hieman kun ajattelen koko asiaa. Punastuttaa, mutta tekee iloiseksi myös. Että on olemassa hyvien ihmisten kauppoja.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
tiistai 26. kesäkuuta 2012
With a little help
Uusvanha huomio: yksi vaikeimmista asioista minulle on avun pyytäminen ja avun vastaanottaminen.
Tarkoitan nyt pienehköjä käytännön apuja, vaikka toki suurempaakin jeesiä on kamala ottaa vastaan.
En tarkalleen tiedä, mistä se johtuu, koska itsestäni on ihan mukavaa ja luontevaa auttaa muita mahdollisuuksieni mukaan. Ehkä arvotan oman apuni vähäisemmäksi kuin muiden. En tiedä, en tiedä.
Onni onnettomuudessa: on olemassa luuhun asti avuliaita ihmisiä. Kaiken huipuksi muutamat heistä tuntevat Akilleen kantapääni - ne monet, tämänkin, ja varsinkin tämän - paremmin kuin minä itse.
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Toinen jalka Lochdubhissa ja pari muuta tuokiota
Vaikka olen matkannut Helsingin halki bussilla, juossut aseman edessä ratikan kiinni ja istunut hajuveden lemussa aina Punavuoreen asti, en ole pelkästään kotikaupungissani. Astun ulos Viiskulmassa, ja huomaan kulkevani toinen jalka Lochdubhin kuvitteellisessa kylässä.
Olen edellisenä iltana ja ennen lähtöäni katsellut takavuosien suosikkisarjaani Areenasta.
Muistan, mistä aikoinaan pidin televisionkatselussa, vaikka en vuosiin ole telkkaria kaivannutkaan. Muistan, kuinka paljon pidin siitä, miten helposti se vei minut vieraisiin kyliin, kummallisten tyyppien keskelle, kauniisiin maisemiin. Kuinka katsoessani olin tavallaan yksi henkilöistä: hän, jota ei koskaan näy kuvassa, jolla ei ole nimeä eikä olomuotoa. Ja kun ohjelman loputtua sulki vastaanottimen, oli taas kotona nimellisenä ja olomuotoisena omana itsenään - mutta arkihuolista nollattuna.
*****
Istun kantakuppilassani, joka on minulle oikeastaan enemmän kahvila kuin kapakka. Istun paikan takaosassa. Siellä on lisäkseni vain yksi seurue. Toinen seurueen naisista hokee alinomaa teatraaliseen sävyyn olevansa "aivan poikki". Minä en ole väsynyt vaan näpyttelen tietokonettani leppoisan päämäärättömästi.
Baarimikko avaa vieressäni olevan oven tarjotin käsissään, pysähtyy ovensuuhun ja kysyy äkkiarvaamatta haluaisinko korvapuustin.
"Minä? Korvapuustin?", sokellan yllättyneenä ja vastaan myöntävästi. Hymyilen ilahtuneena, mutta baarimikon kasvoille nouseva hymy on se, joka valaisee baarin hämärän peränurkan.
Hetkeä myöhemmin katselen puustin kierteitä ja pohdin hyvän kiertymistä. Ensin joku hetken mielijohteesta päättää ilahduttaa jotakuta. Ilahdutettava ilahtuu, jonka jälkeen se joku, joka on alunperin ajatellut ilahduttaa, ilahtuu siitä, että se toinen ilahtuu. Sitten se jota on haluttu ilahduttaa, ilahtuu, kun ilahduttaja ilahtuu...
*****
Nousen bussista paloaseman kohdalla keskiyöllä. Samalla pysäkillä pois jäänyt nuori mies ylittää kadun ja etääntyy vauhdilla. Kadut ovat täysin autiot. Kaukana vilahtaa henkilöauto. Sen jälkeen ei ole näkyvissä ketään, ei jalan eikä kulkuvälineellä.
Minua alkaa pelottaa.
Pelottaa, että siellä, toisen paloaseman lähellä, eivät kadut tule koskaan yhtä omikseni kuin nämä tiet.
Kuljen pystypäin ja hitain askelin katuja, jotka ovat minun yön tyhjyydessä ja päivien hälyssä. Ne ovat olleet minun jo 80-luvulla. Ne ovat minun nyt.
Kotikadulla tuoksuu syreeni. Olisi hassua pilata hyvä hetki kyynelillä, mietin. Enkä itke. Venytän vain hetkeä kotiportailla pidemmäksi kuin olisi tarvis.
Olen edellisenä iltana ja ennen lähtöäni katsellut takavuosien suosikkisarjaani Areenasta.
Muistan, mistä aikoinaan pidin televisionkatselussa, vaikka en vuosiin ole telkkaria kaivannutkaan. Muistan, kuinka paljon pidin siitä, miten helposti se vei minut vieraisiin kyliin, kummallisten tyyppien keskelle, kauniisiin maisemiin. Kuinka katsoessani olin tavallaan yksi henkilöistä: hän, jota ei koskaan näy kuvassa, jolla ei ole nimeä eikä olomuotoa. Ja kun ohjelman loputtua sulki vastaanottimen, oli taas kotona nimellisenä ja olomuotoisena omana itsenään - mutta arkihuolista nollattuna.
*****
Istun kantakuppilassani, joka on minulle oikeastaan enemmän kahvila kuin kapakka. Istun paikan takaosassa. Siellä on lisäkseni vain yksi seurue. Toinen seurueen naisista hokee alinomaa teatraaliseen sävyyn olevansa "aivan poikki". Minä en ole väsynyt vaan näpyttelen tietokonettani leppoisan päämäärättömästi.
Baarimikko avaa vieressäni olevan oven tarjotin käsissään, pysähtyy ovensuuhun ja kysyy äkkiarvaamatta haluaisinko korvapuustin.
"Minä? Korvapuustin?", sokellan yllättyneenä ja vastaan myöntävästi. Hymyilen ilahtuneena, mutta baarimikon kasvoille nouseva hymy on se, joka valaisee baarin hämärän peränurkan.
Hetkeä myöhemmin katselen puustin kierteitä ja pohdin hyvän kiertymistä. Ensin joku hetken mielijohteesta päättää ilahduttaa jotakuta. Ilahdutettava ilahtuu, jonka jälkeen se joku, joka on alunperin ajatellut ilahduttaa, ilahtuu siitä, että se toinen ilahtuu. Sitten se jota on haluttu ilahduttaa, ilahtuu, kun ilahduttaja ilahtuu...
*****
Nousen bussista paloaseman kohdalla keskiyöllä. Samalla pysäkillä pois jäänyt nuori mies ylittää kadun ja etääntyy vauhdilla. Kadut ovat täysin autiot. Kaukana vilahtaa henkilöauto. Sen jälkeen ei ole näkyvissä ketään, ei jalan eikä kulkuvälineellä.
Minua alkaa pelottaa.
Pelottaa, että siellä, toisen paloaseman lähellä, eivät kadut tule koskaan yhtä omikseni kuin nämä tiet.
Kuljen pystypäin ja hitain askelin katuja, jotka ovat minun yön tyhjyydessä ja päivien hälyssä. Ne ovat olleet minun jo 80-luvulla. Ne ovat minun nyt.
Kotikadulla tuoksuu syreeni. Olisi hassua pilata hyvä hetki kyynelillä, mietin. Enkä itke. Venytän vain hetkeä kotiportailla pidemmäksi kuin olisi tarvis.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Alppipolku
Ensimmäisen koskaan lukemani romaanin päähenkilö kutsui tavoitteita kohti pyrkimistään kulkemiseksi Alppipolulla.
Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.
Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.
Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.
Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).
Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.
Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.
Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.
Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.
Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.
Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.
Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.
Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.
Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).
Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.
Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.
Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.
Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.
Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Eteenpäin tai ainakin toisaalle
Viikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena.
Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan.
Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.
Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön.
Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin.
Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.
Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle.
Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Surulliset silmät ja
Musiikki on - kaiken muun mystisen ja kivan ohella - näppärä aikakone.
Aloin tänään Spotify-kierroksellani kuunnella kappaletta, toista, kolmatta. Sinkouduin siltä istumalta kesään, toiseen, kolmanteenkin.
Olen sairas en irti pääse
Tää näky mua vaivaa on täällä taas se
Niinä kesinä minulla oli mekko, jonka olin ostanut pikkuruisesta puuvillavaatteisiin erikoistuneesta liikkeestä Lasipalatsin kulmalta. Pidin sen väristä, joka sopikin minulle, hippitukkaiselle punapäälle, mainiosti. Mekko oli kukkakuosinen, mutta pienet kukat eivät niinkään erottuneet kankaasta. Lyhyen helmansa ja pienen pyöreän kauluksensa ansiosta mekko oli miltei pikkutyttömäinen, ja istui silloiseen, viattoman oloiseen persoonaani aivan hyvin.
Mekossa oli kuitenkin hölmö kirous.
Aina, kun leijuin (elo tosiaan siihen maailman aikaan tuntui kepeältä lepattamiselta Helsingin yössä ja elämässä ylipäänsä ja ja ja) tuo mekko päälläni Tavastian nurkissa, joku onneton kaatoi kohtalaisen reippaalla kädellä kaljaa päälleni. Muistaakseni kertaakaan en säästynyt olutroiskeilta. Onneksi kesä kuivasi, öisinkin.
Se valvoo yöt eikä päivällä nuku
Eräänä juhannuksena, yhtenä noista kesistä, kenties aikana ennen Tavastia-klubilla notkumista ja olutkirousta, olin Mustikkamaalla viettämässä juhannusta samainen kolttu ylläni. Juhannusjuhlilla soitti muun muassa J. Karjalainen yhtyeineen. Erään kappaleen aikana teiniminua hymyilytti erityisen paljon.
Minulla oli violetti puku.
Sil on surulliset silmät ja violetti puku
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Kädet
Äitini meni eilen naimisiin ensimmäistä kertaa elämässään. Todennäköisesti myös viimeistä. Tapahtumien kulku, joka alkoi yli puolivuosisataa sitten, on kuin elokuvasta, tosin melkoisen epäuskottavasta sellaisesta.
Mainitsin vihkipapille kahvipöydässä, että hääparin tarina ei helpolla menisi läpi fiktiona, mutta lisään huvittuneena: "Paitsi ehkä jonain sellaisena, jonka pääosassa olisi Meryl Streep."
Mietin eilen illalla ja vielä tänäänkin, mikä hetki eilisestä sinnittelisi pisimpään mielessäni, jos muut päivän sävyt jostain syystä haalistuisivat muististani olemattomiin.
Muistaisin kädet.
Katseeni palasi yhä uudelleen niihin käsiin: ikääntynyt käsi toisessa elämää kokeneessa kädessä, vanhaan viljavarastoon tehdyn pienen kappelin alttarilla.
Muuta yhtä olennaista muistettavaa päivässä ei oikeastaan ole.
Mainitsin vihkipapille kahvipöydässä, että hääparin tarina ei helpolla menisi läpi fiktiona, mutta lisään huvittuneena: "Paitsi ehkä jonain sellaisena, jonka pääosassa olisi Meryl Streep."
Mietin eilen illalla ja vielä tänäänkin, mikä hetki eilisestä sinnittelisi pisimpään mielessäni, jos muut päivän sävyt jostain syystä haalistuisivat muististani olemattomiin.
Muistaisin kädet.
Katseeni palasi yhä uudelleen niihin käsiin: ikääntynyt käsi toisessa elämää kokeneessa kädessä, vanhaan viljavarastoon tehdyn pienen kappelin alttarilla.
Muuta yhtä olennaista muistettavaa päivässä ei oikeastaan ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)