Musiikki on - kaiken muun mystisen ja kivan ohella - näppärä aikakone.
Aloin tänään Spotify-kierroksellani kuunnella kappaletta, toista, kolmatta. Sinkouduin siltä istumalta kesään, toiseen, kolmanteenkin.
Olen sairas en irti pääse
Tää näky mua vaivaa on täällä taas se
Niinä kesinä minulla oli mekko, jonka olin ostanut pikkuruisesta puuvillavaatteisiin erikoistuneesta liikkeestä Lasipalatsin kulmalta. Pidin sen väristä, joka sopikin minulle, hippitukkaiselle punapäälle, mainiosti. Mekko oli kukkakuosinen, mutta pienet kukat eivät niinkään erottuneet kankaasta. Lyhyen helmansa ja pienen pyöreän kauluksensa ansiosta mekko oli miltei pikkutyttömäinen, ja istui silloiseen, viattoman oloiseen persoonaani aivan hyvin.
Mekossa oli kuitenkin hölmö kirous.
Aina, kun leijuin (elo tosiaan siihen maailman aikaan tuntui kepeältä lepattamiselta Helsingin yössä ja elämässä ylipäänsä ja ja ja) tuo mekko päälläni Tavastian nurkissa, joku onneton kaatoi kohtalaisen reippaalla kädellä kaljaa päälleni. Muistaakseni kertaakaan en säästynyt olutroiskeilta. Onneksi kesä kuivasi, öisinkin.
Se valvoo yöt eikä päivällä nuku
Eräänä juhannuksena, yhtenä noista kesistä, kenties aikana ennen Tavastia-klubilla notkumista ja olutkirousta, olin Mustikkamaalla viettämässä juhannusta samainen kolttu ylläni. Juhannusjuhlilla soitti muun muassa J. Karjalainen yhtyeineen. Erään kappaleen aikana teiniminua hymyilytti erityisen paljon.
Minulla oli violetti puku.
Sil on surulliset silmät ja violetti puku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti