Lokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
Mäkin tunnen lokakuun luissani. Iho putoaa, lonkat särkee, hartiat ovat niin kireät, että soivat.
VastaaPoistaMutta mulla on onneksi tosi hienoja asioita tässä tulossa. Kuten nyt esim. muutto maailman ihanimpaan kämppään ja semmosta pientä.
Mulla on ikävä sua.
Jep, unohdin mainita talvi-ihon paluun...
VastaaPoistaKivoja asioita mullekin tulossa sekä tapahtunutkin nyt syksyllä. Ehkä kyse on enimmäkseen siitä, että aamuöisin loistavaa tähteä en kiinni saa :-)
Onnittelut kämpästä vielä kerran! Nähdään!