En ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.
Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.
En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.
Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.
Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.
Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.
Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.
