With a little help

Uusvanha huomio: yksi vaikeimmista asioista minulle on avun pyytäminen ja avun vastaanottaminen.

Tarkoitan nyt pienehköjä käytännön apuja, vaikka toki suurempaakin jeesiä on kamala ottaa vastaan.

En tarkalleen tiedä, mistä se johtuu, koska itsestäni on ihan mukavaa ja luontevaa auttaa muita mahdollisuuksieni mukaan. Ehkä arvotan oman apuni vähäisemmäksi kuin muiden. En tiedä, en tiedä. 

Onni onnettomuudessa: on olemassa luuhun asti avuliaita ihmisiä. Kaiken huipuksi muutamat heistä tuntevat Akilleen kantapääni - ne monet, tämänkin, ja varsinkin tämän - paremmin kuin minä itse. 

Toinen jalka Lochdubhissa ja pari muuta tuokiota

Vaikka olen matkannut Helsingin halki bussilla, juossut aseman edessä ratikan kiinni ja istunut hajuveden lemussa aina Punavuoreen asti, en ole pelkästään kotikaupungissani. Astun ulos Viiskulmassa, ja huomaan kulkevani toinen jalka Lochdubhin kuvitteellisessa kylässä.

Olen edellisenä iltana ja ennen lähtöäni katsellut takavuosien suosikkisarjaani Areenasta.

Muistan, mistä aikoinaan pidin televisionkatselussa, vaikka en vuosiin ole telkkaria kaivannutkaan. Muistan, kuinka paljon pidin siitä, miten helposti se vei minut vieraisiin kyliin, kummallisten tyyppien keskelle, kauniisiin maisemiin. Kuinka katsoessani olin tavallaan yksi henkilöistä: hän, jota ei koskaan näy kuvassa, jolla ei ole nimeä eikä olomuotoa. Ja kun ohjelman loputtua sulki vastaanottimen, oli taas kotona nimellisenä ja olomuotoisena omana itsenään - mutta arkihuolista nollattuna.

*****

Istun kantakuppilassani, joka on minulle oikeastaan enemmän kahvila kuin kapakka. Istun paikan takaosassa. Siellä on lisäkseni vain yksi seurue. Toinen seurueen naisista hokee alinomaa teatraaliseen sävyyn olevansa "aivan poikki". Minä en ole väsynyt vaan näpyttelen tietokonettani leppoisan päämäärättömästi.

Baarimikko avaa vieressäni olevan oven tarjotin käsissään, pysähtyy ovensuuhun ja kysyy äkkiarvaamatta haluaisinko korvapuustin.

"Minä? Korvapuustin?", sokellan yllättyneenä ja vastaan myöntävästi. Hymyilen ilahtuneena, mutta baarimikon kasvoille nouseva hymy on se, joka valaisee baarin hämärän peränurkan.

Hetkeä myöhemmin katselen puustin kierteitä ja pohdin hyvän kiertymistä. Ensin joku hetken mielijohteesta päättää ilahduttaa jotakuta. Ilahdutettava ilahtuu, jonka jälkeen se joku, joka on alunperin ajatellut ilahduttaa, ilahtuu siitä, että se toinen ilahtuu. Sitten se jota on haluttu ilahduttaa, ilahtuu, kun ilahduttaja ilahtuu...

*****

Nousen bussista paloaseman kohdalla keskiyöllä. Samalla pysäkillä pois jäänyt nuori mies ylittää kadun ja etääntyy vauhdilla. Kadut ovat täysin autiot. Kaukana vilahtaa henkilöauto. Sen jälkeen ei ole näkyvissä ketään, ei jalan eikä kulkuvälineellä.

Minua alkaa pelottaa.

Pelottaa, että siellä, toisen paloaseman lähellä, eivät kadut tule koskaan yhtä omikseni kuin nämä tiet.

Kuljen pystypäin ja hitain askelin katuja, jotka ovat minun yön tyhjyydessä ja päivien hälyssä. Ne ovat olleet minun jo 80-luvulla. Ne ovat minun nyt.

Kotikadulla tuoksuu syreeni. Olisi hassua pilata hyvä hetki kyynelillä, mietin. Enkä itke. Venytän vain hetkeä kotiportailla pidemmäksi kuin olisi tarvis.

Eteenpäin tai ainakin toisaalle

Viikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena.

Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan.

Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.

Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön.

Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin.

Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.

Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle.

Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.

Jakamaton ilo

Yksinelämisessä inhoan yhtä asiaa ylitse muiden.

Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.

Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, eikä kukaan ole todistamassa tapausta, turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.

Jaettu ilo ja niin edelleen.

Mutta aika meni ohi

Vuosia sitten seisoin itsepalvelukirpputorin hyllyn edessä. Minulla oli akuutti ja itselleni hieman epätyypillinen ongelma. Olin löytänyt esineen, tai oikeastaan kaksi identtistä esinettä, jotka olisivat olleet täydellinen lahja eräälle ystävälle.

Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.

Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.

Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.

Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.

Metsää, puita

En ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.

Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.

En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.

Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.

Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.

Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.

Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.

Tenttiminen ulkokalliolaiseen tapaan

Noin kaksi viikkoa ennen tenttipäivää ilmoittaudutaan tenttiin ja tunnetaan pieni suorituspaineisiin viittaava muljahdus vatsanpohjassa.

Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.

Noin viikko ennen tenttipäivää nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.

Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.

Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.

Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.

Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.

Tenttiä edeltävän päivän aamuna vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin "Ttu tästä mitään tule!" tai "Ei musta ole kuitenkaan mihinkään.". Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: "Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."

Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.

Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.

Tenttipäivän aamuna herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.

Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.

Tentin jälkeen ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.