tiistai 27. maaliskuuta 2012

Eteenpäin tai ainakin toisaalle

Viikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena.

Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan.

Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.

Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön.

Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin.

Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.

Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle.

Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti