Eteenpäin tai ainakin toisaalle

Viikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena.

Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan.

Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.

Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön.

Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin.

Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.

Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle.

Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.

Metsää, puita

En ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.

Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.

En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.

Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.

Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.

Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.

Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.

Menovinkki haasteista ja kalaruoista pitäville sinkkunaisille

Kevään kunniaksi päätin jatkaa kuumien sinkkuvinkkien jakamista. Tämänkertaisessa menovinkissä yhdistyy elähdyttävä luontokokemus ja mahdollisuus löytää Se Oikea.

Tiedoksi sinkkunaisille: ei tarvitse odotella rantasesonkia, rannat ovat jo nyt pullollaan miehiä. Kalastavia miehiä. Kävin eilen ja viime viikonloppuna toteamassa tämän Vanhankaupunginlahdella, jossa näitä luomakunnan kruunuiksikin kutsuttuja patsasteli riviksi asti. Eri ikäluokat ovat hyvin edustettuina teini-ikäisistä eläkeläisiin. (Yhtään naiskalastajaa en ole vielä tänä keväänä nähnyt.)

Haastavaksi lähestymisen tai lähestymisen sallivien signaalien lähettämisen tekee se, että kalastavat miehet ovat keskittyneitä kalan nappaamiseen. Eivät pahemmin tunnu nopeaa vilkaisua enempää kiinnittävän huomiota rantakivillä istuskeleviin seireeneihin tai rantapusikoissa rapisteleviin metsänneitoihin.

Toisaalta, jos onnistuisi pyydystämään kalamiehen huomion ja sen mahdollisena seurauksena koko kalamiehen, saisi todennäköisesti nauttia miesseuran lisäksi usein ahdin takuutuoreista antimista. Voisi olla vaivan arvoista, jos nyt vain ensin sattuisi näkemään siiman päässä kiinnostavan sunnuntaikalastajan.

Itse en ole ainakaan toistaiseksi katsellut kalamiehiä kuin hieman närkästyneellä silmällä, sillä suosimani suojaisa rantaspotti on myös kalastajien suosiossa. Miehiä tulee ja miehiä menee, lempikivet ovat ikuisia.