sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Nuori nainen sinisessä baskerissa

Tuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:

Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.

En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.

*****

Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."

Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.

Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.

*****


Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.

*****

Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.

*****

Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.

*****

Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ja minusta näkee sen

Lokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.

Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.

On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.

Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.

torstai 6. lokakuuta 2011

Ajatuksenmuruja ironiasta ja turhanpäiväisyyksistä. Ehkä.

Ärsyynnyin tänään. Ärsyynnyin turhanpäiväisyydestä, tavallaan. Ei minua ottanut kuuppaan mikään turhanaikaiseksi leimaamani asia, vaan asenne, johon jälleen kerran törmäsin: kaikki (itselle joko tuntematon tai merkityksetön) nyt vain on paskaa tai yliarvostettua tai naurettavaa.

Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.

Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.

Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)

Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.

Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.

Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.

Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.

Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.

On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.

Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.

Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.