Eteenpäin tai ainakin toisaalle

Viikonloppuna kävelin sinne, minne minun on tapana kävellä. Kuuntelin ja katselin koskea, siinä jylisevää kevättä, pitkään, lumoutuneena.

Lopulta kiskoin itseni puoliväkisin irti kosken imusta. Kävelin lahden rannalle. Viikossa pilkkijät olivat kadonneet. Jos katsoi oikein tarkasti, saattoi nähdä jään sulavan.

Tuijotin jään reunamille muodostunutta vaahtoa ja veden virtausta, ja mietin kuinka paikkaeläin voi ihminen olla.

Ymmärsin, etten suinkaan ole niin erityisen kiintynyt kotiini tai edes siihen asuinalueeseen, jolla olen asunut viimeiset kymmenen ja puoli vuotta. Olen jumalattoman kiinnittynyt reilun kilometrin päähän kodistani, Vanhankaupunginkosken ympäristöön.

Lahkeet sulavasta lumesta melkein polviin asti kastuneina lähdin kävelemään pitkin Arabianrantaa. Vannoin itsekseni käyväni vastaisuudessakin viikottain Vanhassakaupungissa, tutulla kivellä, tuttujen puiden katveessa. Tai edes kuukausittain. No, säännöllisesti kuitenkin.

Kokemuksesta tiedän rikkovani lupaukseni. Ensin alan käydä yhä harvemmin, sitten unohdan kokonaan. Tulee uusia kulkureittejä. Tulee toisia kiviä, joilla istuskella miettimässä elämää.

Seuraavan puolen vuoden sisällä paikkaeläin paketoi muutosvastarintansa, juurenpätkänsä ja kimpsunsa. Siirtyy eteenpäin tai ainakin toisaalle.

Muuttaa niin keskelle Kalliota, ettei mitään järkeä.

Surulliset silmät ja

Musiikki on - kaiken muun mystisen ja kivan ohella - näppärä aikakone.

Aloin tänään Spotify-kierroksellani kuunnella kappaletta, toista, kolmatta. Sinkouduin siltä istumalta kesään, toiseen, kolmanteenkin.

Olen sairas en irti pääse

Tää näky mua vaivaa on täällä taas se

Niinä kesinä minulla oli mekko, jonka olin ostanut pikkuruisesta puuvillavaatteisiin erikoistuneesta liikkeestä Lasipalatsin kulmalta. Pidin sen väristä, joka sopikin minulle, hippitukkaiselle punapäälle, mainiosti. Mekko oli kukkakuosinen, mutta pienet kukat eivät niinkään erottuneet kankaasta. Lyhyen helmansa ja pienen pyöreän kauluksensa ansiosta mekko oli miltei pikkutyttömäinen, ja istui silloiseen, viattoman oloiseen persoonaani aivan hyvin.

Mekossa oli kuitenkin hölmö kirous.

Aina, kun leijuin (elo tosiaan siihen maailman aikaan tuntui kepeältä lepattamiselta Helsingin yössä ja elämässä ylipäänsä ja ja ja) tuo mekko päälläni Tavastian nurkissa, joku onneton kaatoi kohtalaisen reippaalla kädellä kaljaa päälleni. Muistaakseni kertaakaan en säästynyt olutroiskeilta. Onneksi kesä kuivasi, öisinkin.

Se valvoo yöt eikä päivällä nuku

Eräänä juhannuksena, yhtenä noista kesistä, kenties aikana ennen Tavastia-klubilla notkumista ja olutkirousta, olin Mustikkamaalla viettämässä juhannusta samainen kolttu ylläni. Juhannusjuhlilla soitti muun muassa J. Karjalainen yhtyeineen. Erään kappaleen aikana teiniminua hymyilytti erityisen paljon.

Minulla oli violetti puku.

Sil on surulliset silmät ja violetti puku