Äitini meni eilen naimisiin ensimmäistä kertaa elämässään. Todennäköisesti myös viimeistä. Tapahtumien kulku, joka alkoi yli puolivuosisataa sitten, on kuin elokuvasta, tosin melkoisen epäuskottavasta sellaisesta.
Mainitsin vihkipapille kahvipöydässä, että hääparin tarina ei helpolla menisi läpi fiktiona, mutta lisään huvittuneena: "Paitsi ehkä jonain sellaisena, jonka pääosassa olisi Meryl Streep."
Mietin eilen illalla ja vielä tänäänkin, mikä hetki eilisestä sinnittelisi pisimpään mielessäni, jos muut päivän sävyt jostain syystä haalistuisivat muististani olemattomiin.
Muistaisin kädet.
Katseeni palasi yhä uudelleen niihin käsiin: ikääntynyt käsi toisessa elämää kokeneessa kädessä, vanhaan viljavarastoon tehdyn pienen kappelin alttarilla.
Muuta yhtä olennaista muistettavaa päivässä ei oikeastaan ole.
