Olin viime viikonloppuna takapihajuhlissa. Melko alkuillasta Mari(nadi) Koo luki ääneen erään kutsuvieraan lähettämän viestin, jossa neito ilmaisi olevansa estynyt saapumasta paikalle.
Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. merellä?"
Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "Terveisiä kaikille! Atshiiii!" mielessään muotoon:
"Terveisiä kaikille! At sea."
(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)
tiistai 30. elokuuta 2011
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Tuuliko se on kun huutaa
Kesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Romanttista tunnelmointia, traktoreita ja muuta kivaa
Viime viikonloppuna muusa-morsian muuttui taiteilijan vaimoksi. En jaksa enkä osaa raportoida häitä kovin yksityiskohtaisesti, mutta tahdon merkitä muistiin muutaman tuokion ja tuntemuksen ystävän suuresta, upeasta päivästä:
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)