Tuuliko se on kun huutaa

Kesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.

Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.

Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.

Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.

Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.

Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?

Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.

Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.

Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?

Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.

Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?

Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.

Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.

Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.

Olin onnellinen, mitä sä luulit?



Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.