Vuosia sitten olin eräiden juhlien keskipiste. Oli hieno kakku, paras mekko päällä ja sukulaisia ympärillä.
Juhlissa oli myös eräs mies, vakituinen vieras minun kekkereissäni. Mies toi minulle hienon lahjan. Hänellä oli tapana antaa minulle mieluisia lahjoja, kalliitakin. Sitä hieman hymisteltiinkin, epäiltiin joskus turhaksi hemmotteluksi. Mutta tärkeintä ei suhteessamme koskaan ollut lahjat vaan se, että mies oli olemassa ja palvoi minua yhtä paljon kuin minä häntä.
Noissa juhlissa en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa hänen seurassaan. Kävimme kyllä parkkipaikalla katsomassa hänen uutta autoaan, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä. Hän oli juuri ostanut asunnon ja hankkinut siihen päälle vielä uuden autonkin. Auto oli toki hieno, vihreä samettipenkkinen Rellu, mutta ei kiinnostanut minua sinä iltana.
Minua kiinnosti minun juhlani. Palasimme pian takaisin sisälle.
Kun mies oli lähdössä pippaloista, pyörähdin hieman malttamattomana ovensuuhun hyvästelemään. Hissin oven avattuaan hän kääntyi minua kohti ja sanoi hieman huvittuneella äänellä:
"Etsä tuu vielä halaamaan mua?"
Ryntäsin halaamaan, ja painuin sitten mekon helmat lepattaen takaisin juhlimaan.
Se oli viimeinen kerta, kun näin toisen enoistani, kummisetäni. Hän menehtyi sydänkohtaukseen pari viikkoa myöhemmin, 1. joulukuuta. Aika on tehnyt tepposensa, en ole varma, onko siitä 27 vai 28 vuotta.
Onneksi juoksin hissin ovelle.
torstai 1. joulukuuta 2011
maanantai 28. marraskuuta 2011
Jakamaton ilo
Yksinelämisessä inhoan yhtä asiaa ylitse muiden.
Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.
Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, eikä kukaan ole todistamassa tapausta, turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.
Jaettu ilo ja niin edelleen.
Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.
Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, eikä kukaan ole todistamassa tapausta, turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.
Jaettu ilo ja niin edelleen.
lauantai 19. marraskuuta 2011
Ottivat he mukaan yhden toverin
Ravintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.
Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.
Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.
Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.
Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.
Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.
Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.
Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.
(Elämä on seikkailu, sanon minä.)
Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.
Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.
Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.
Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.
Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.
Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.
Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.
(Elämä on seikkailu, sanon minä.)
perjantai 18. marraskuuta 2011
37 vuotta ja 63 kuuta
Täytin keskiviikkona 37. Tarkoitukseni ei ollut juhlistaa syntymäpäivää mitenkään, mutta pyysin kuitenkin ystäväpariskuntaa heidän korttelikapakkaansa kumoamaan lasilliset kuohuvaa. Istuessamme nurkkapöydässä ystävistä viiksekkäämpi kertoi Ursan tähtitornissa olevan juuri sinä iltana avointen ovien päivä, ja ehdotti tähtinäytökseen menemistä.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Mutta aika meni ohi
Vuosia sitten seisoin itsepalvelukirpputorin hyllyn edessä. Minulla oli akuutti ja itselleni hieman epätyypillinen ongelma. Olin löytänyt esineen, tai oikeastaan kaksi identtistä esinettä, jotka olisivat olleet täydellinen lahja eräälle ystävälle.
Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.
Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.
Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.
Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.
Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.
Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.
Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.
Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Nuori nainen sinisessä baskerissa
Tuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Ja minusta näkee sen
Lokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
torstai 6. lokakuuta 2011
Ajatuksenmuruja ironiasta ja turhanpäiväisyyksistä. Ehkä.
Ärsyynnyin tänään. Ärsyynnyin turhanpäiväisyydestä, tavallaan. Ei minua ottanut kuuppaan mikään turhanaikaiseksi leimaamani asia, vaan asenne, johon jälleen kerran törmäsin: kaikki (itselle joko tuntematon tai merkityksetön) nyt vain on paskaa tai yliarvostettua tai naurettavaa.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Metsää, puita
En ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.
Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.
En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.
Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.
Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.
Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.
Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.
Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.
En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.
Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.
Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.
Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.
Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.
tiistai 30. elokuuta 2011
"Terveisiä kaikille!"
Olin viime viikonloppuna takapihajuhlissa. Melko alkuillasta Mari(nadi) Koo luki ääneen erään kutsuvieraan lähettämän viestin, jossa neito ilmaisi olevansa estynyt saapumasta paikalle.
Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. merellä?"
Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "Terveisiä kaikille! Atshiiii!" mielessään muotoon:
"Terveisiä kaikille! At sea."
(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)
Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. merellä?"
Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "Terveisiä kaikille! Atshiiii!" mielessään muotoon:
"Terveisiä kaikille! At sea."
(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Tuuliko se on kun huutaa
Kesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Romanttista tunnelmointia, traktoreita ja muuta kivaa
Viime viikonloppuna muusa-morsian muuttui taiteilijan vaimoksi. En jaksa enkä osaa raportoida häitä kovin yksityiskohtaisesti, mutta tahdon merkitä muistiin muutaman tuokion ja tuntemuksen ystävän suuresta, upeasta päivästä:
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Toimistossa, ei töissä
Lyhennelmä eräässä helsinkiläisessä toimistossa tänään käydystä keskustelusta, joka meni suunnilleen näin:
Osa-aikapomoihmiseni kysyy verotukseen liittyvästä asiasta.
Minä: "Älä multa kysy. En mä tiedä tosta mitään."
Pomo, tuo lahjakas nuorimies: "Eikö sihteerin kuulu..." (Lauseen loppuosa ei tavoittanut väsyneen utuista päätäni.)
Minä: "Hei, mä en oo tänään töissä."
"Muuten vain tulit mun työpaikalleni mesoamaan, tuunko mäkin sun työpaikallesi ihan muuten vain..."
Minä: "Tuu vaan... Mut hei, täähän on mun työpaikka. Sitäpaitsi, mä toin pullaa."
Osa-aikapomoihmiseni kysyy verotukseen liittyvästä asiasta.
Minä: "Älä multa kysy. En mä tiedä tosta mitään."
Pomo, tuo lahjakas nuorimies: "Eikö sihteerin kuulu..." (Lauseen loppuosa ei tavoittanut väsyneen utuista päätäni.)
Minä: "Hei, mä en oo tänään töissä."
"Muuten vain tulit mun työpaikalleni mesoamaan, tuunko mäkin sun työpaikallesi ihan muuten vain..."
Minä: "Tuu vaan... Mut hei, täähän on mun työpaikka. Sitäpaitsi, mä toin pullaa."
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Hiljaa virtaa
Hyppäsin eilen ja tänään Vantaaseen.
Pari edellistä kesää olivat niin poikkeuksellisen lämpimiä, että talviturkki jäi Pikkukoskelle huomattavasti aikaisemmin kuin tänä vuonna. Eilisen lämpö kuitenkin houkutteli minut jokirantaan, josta on varsinkin noiden edellisten kesien aikana tullut minulle suorastaan rakas paikka.
Viime kesänä pyöräilin usein suoraan töistä helteen riehaannuttamaa elämää pursunneelle Pikkukoskelle. Laskeuduin laiturilta veteen, uin rantaviivan myötäisesti toiselle puolelle. Sinne, jossa jalat ylettyvät pohjaan. Varpaat piti aina tunkea pohjan liejuun ja alkaa pomppia - jep, tungen jalat niljaan ja pompin vieläkin - paikallaan, kaulaa myöten vedessä ylös alas, ylös alas.*
Kelluin selälläni Vantaan sameassa vedessä korvat veden pinnan alla. Rannan vilinä kiljahtelevine lapsineen, pulleine mammoineen, kisailevine teineineen painui unohduksiin. Pilviä ja aurinkoa katsellessani mietin asioitani; kypsyttelin muutoksia, joista osan olen jo toteuttanut ja joista osa odottaa parempia aikoja nähdäkseen päivänvalon.
Tänään Pikkukoskella uidessani huomasin, etten tänä kesänä joessa aurinkoa kohti siristäessäni enää samalla tavalla ajattele, pähkäile tai ratko. Olen vain, ja on mukava olla. Miettimättä yhtään mitään.
*Mahtaa näyttää kummalta, kun varhaiskeski-ikäinen pääni pompsahtelee ees taas vedessä, mutta mitäpä se haittaa. Pomppiminen on kivaa!
Pari edellistä kesää olivat niin poikkeuksellisen lämpimiä, että talviturkki jäi Pikkukoskelle huomattavasti aikaisemmin kuin tänä vuonna. Eilisen lämpö kuitenkin houkutteli minut jokirantaan, josta on varsinkin noiden edellisten kesien aikana tullut minulle suorastaan rakas paikka.
Viime kesänä pyöräilin usein suoraan töistä helteen riehaannuttamaa elämää pursunneelle Pikkukoskelle. Laskeuduin laiturilta veteen, uin rantaviivan myötäisesti toiselle puolelle. Sinne, jossa jalat ylettyvät pohjaan. Varpaat piti aina tunkea pohjan liejuun ja alkaa pomppia - jep, tungen jalat niljaan ja pompin vieläkin - paikallaan, kaulaa myöten vedessä ylös alas, ylös alas.*
Kelluin selälläni Vantaan sameassa vedessä korvat veden pinnan alla. Rannan vilinä kiljahtelevine lapsineen, pulleine mammoineen, kisailevine teineineen painui unohduksiin. Pilviä ja aurinkoa katsellessani mietin asioitani; kypsyttelin muutoksia, joista osan olen jo toteuttanut ja joista osa odottaa parempia aikoja nähdäkseen päivänvalon.
Tänään Pikkukoskella uidessani huomasin, etten tänä kesänä joessa aurinkoa kohti siristäessäni enää samalla tavalla ajattele, pähkäile tai ratko. Olen vain, ja on mukava olla. Miettimättä yhtään mitään.
*Mahtaa näyttää kummalta, kun varhaiskeski-ikäinen pääni pompsahtelee ees taas vedessä, mutta mitäpä se haittaa. Pomppiminen on kivaa!
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Vittuilusta
Olin eilen baarissa. Ystäväni oli lähdössä juhannusbileisiin. Hän tokaisi meille baariin jääville suunnilleen näin, tarkkoja sanavalintoja en toki muista:
"Laittakaa ranttaliksi!"
Minä siihen: "Joo! Heti kun lähdet, me aletaan vittuilla kaikille."
Ystävä alkoi nauraa.
"Sen mä haluaisin nähdä, kun Ulkokalliolainen (nimi muutettu, hehe!) vittuilee kaikille."
"Enkö mä muka ikinä vittuile? En kai sitten. Mutta hei, oon mä kerran vittuillu sulle. Sä olit silloin ihan riemastunut: "Hei, Ulkokalliolainenhan vittuili."".
Keskustelun edetessä ystävä tokaisi:
"Et sä ikinä vittuile ja jos vittuiletkin, niin se on silleen tehotonta."
On siis ainakin yksi asia, jossa olen umpilahjaton.
"Laittakaa ranttaliksi!"
Minä siihen: "Joo! Heti kun lähdet, me aletaan vittuilla kaikille."
Ystävä alkoi nauraa.
"Sen mä haluaisin nähdä, kun Ulkokalliolainen (nimi muutettu, hehe!) vittuilee kaikille."
"Enkö mä muka ikinä vittuile? En kai sitten. Mutta hei, oon mä kerran vittuillu sulle. Sä olit silloin ihan riemastunut: "Hei, Ulkokalliolainenhan vittuili."".
Keskustelun edetessä ystävä tokaisi:
"Et sä ikinä vittuile ja jos vittuiletkin, niin se on silleen tehotonta."
On siis ainakin yksi asia, jossa olen umpilahjaton.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Kauniita kesäpäiviä
Istun aavemaisen tyhjällä festarialueella. On ollut niin polttavan kuuma päivä, ettei muutamaa tuntia aikaisemmin olisi tullut mieleenkään, että yöllä täytyy vetää villatakki mekon päälle. Taksikeskus ei suostu lähettämään autoja alueelle. Olen uppoamassa sohvaan, ystävä nukahtaa nojatuoliin.
*****
Kivinokassa kioski-kahvilanpitäjä ilmoittaa tarjoavansa kahvikupillisen, jos minulla ei ole tarpeeksi käteistä mukana. Myöhemmin samana päivänä Mustikkamaalla varpaat jähmettyvät kylmässä merivedessä, kengät ahmaisevat lusikkatolkulla hiekkaa ja kova tuuli viskaa hiukset korkealle ilmaan. Tunnen olevani piirun verran enemmän elävien kirjoissa kuin edellisenä päivänä.
*****
Törmään ilmaiskonsertissa ystävään, joka on sekä äkki- että umpirakastunut.
*****
Ihastelen päivästä toiseen ohi mennessäni Alppipuiston heleänpunaisena kukkivaa pensasta. Tunnen oloni hieman haikeaksi huomatessani eräänä päivänä terälehtikasat pensaan juurella.
*****
Tähtitorninmäellä keski-ikäinen pariskunta istuu kaulakkain puistonpenkillä. Mies korkkaa pienen kuohuviinipullon, nainen ojentelee laseja. Katson heitä nurmikolta puolivalmis sukka kädessäni samalla mielessäni punoen tarinanpätkiä parin ensitreffeistä tai lämpimästä jälleennäkemisestä tai 20-vuotishääpäivästä tai tai tai...
*****
Herään kehoitukseen tulla aamiaiselle, mutta jään vuoteeseen. Huoneessa soi I Am The Walrus. Keittiöstä kuuluu iloista puheensorinaa. Päähän sattuu.
*****
Kurvaan entisen Pop-Jazz Konservatorion eteen selailemaan kirjastosta lainaamiani kirjoja, koska en malta odottaa kotiin asti.
*****
Kipaisen hakemaan raparperia sen talon pihalta, joka on minulle rakkaampi kuin tiesinkään.
*****
Kivinokassa kioski-kahvilanpitäjä ilmoittaa tarjoavansa kahvikupillisen, jos minulla ei ole tarpeeksi käteistä mukana. Myöhemmin samana päivänä Mustikkamaalla varpaat jähmettyvät kylmässä merivedessä, kengät ahmaisevat lusikkatolkulla hiekkaa ja kova tuuli viskaa hiukset korkealle ilmaan. Tunnen olevani piirun verran enemmän elävien kirjoissa kuin edellisenä päivänä.
*****
Törmään ilmaiskonsertissa ystävään, joka on sekä äkki- että umpirakastunut.
*****
Ihastelen päivästä toiseen ohi mennessäni Alppipuiston heleänpunaisena kukkivaa pensasta. Tunnen oloni hieman haikeaksi huomatessani eräänä päivänä terälehtikasat pensaan juurella.
*****
Tähtitorninmäellä keski-ikäinen pariskunta istuu kaulakkain puistonpenkillä. Mies korkkaa pienen kuohuviinipullon, nainen ojentelee laseja. Katson heitä nurmikolta puolivalmis sukka kädessäni samalla mielessäni punoen tarinanpätkiä parin ensitreffeistä tai lämpimästä jälleennäkemisestä tai 20-vuotishääpäivästä tai tai tai...
*****
Herään kehoitukseen tulla aamiaiselle, mutta jään vuoteeseen. Huoneessa soi I Am The Walrus. Keittiöstä kuuluu iloista puheensorinaa. Päähän sattuu.
*****
Kurvaan entisen Pop-Jazz Konservatorion eteen selailemaan kirjastosta lainaamiani kirjoja, koska en malta odottaa kotiin asti.
*****
Kipaisen hakemaan raparperia sen talon pihalta, joka on minulle rakkaampi kuin tiesinkään.
perjantai 27. toukokuuta 2011
So why should I? (sis. kukkahattuilua)
Kerronpa tarinan siitä, kuinka puolihuolimattomasti viskatusta hölmöstä - ja hyvin, hyvin inhimillisestä - lausahduksesta voi olla arvaamatonta hyötyä. Ja päänvaivaa.
Noin vuosi sitten päädyin kuulemaan viereisen pöydän keskustelun eräässä lempikahviloistani. Pöytäseurueessa oli muistaakseni neljä noin 25 -30-vuotiasta naista. Seurueessa oli nähtävästi myös vierasmaalaisia, koska keskustelu käytiin englanniksi.
Yksi naisista kertoi muille miesasioistaan. Hänellä oli ollut pari kertaa sutinaa naimisissa olevan miehen kanssa. Mies ei ollut naisen mielestä erityisen kiinnostava vaan touhu oli silkkaa hauskanpitoa huppelispäissään. Nainen nähtävästi katsoi kuitenkin tarpeelliseksi perustella varatun miehen kanssa säätämistä kertomalla toverittarilleen miehen tiettävästi harrastavan syrjähyppyjä laajemminkin. Loppukaneetiksi keskustelunaiheeseen hän viimein totesi: "Nobody cares about nothing [sic] anymore. So why should I?"
Minulta jäi kahvikuppi puolitiehen matkalla kohti suuta. Laskin sen takaisin asetille, ja vedin henkeä. Naiset toistelivat sutinoistaan kertovalle myönnytteleviä "yes, yeah" -yhdentekevyyksiä, jonka jälkeen en enää kuullut tai kuunnellut, miten keskustelu jatkui.
Nobody cares about nothing anymore. So why should I?
Lausahdus jäi soimaan mielessäni, enkä oikeastaan tänä päivänäkään ole täysin päässyt sen kaiusta eroon.
En halua moralisoida naisen miesseikkailuja. Siihen minulla ei mielestäni ole varaa. Ymmärrän myös hyvin, että nainen puhui nimenomaan välinpitämättömyydestä parisuhteisiin liittyen. Olen siitä huolimatta jäänyt miettimään hieman yleisemmin (mahdollista) asennetta lausahduksen takana: miksi minun pitäisi välittää mistään mitään, kun kukaan muukaan ei välitä. Ja samaa kääntäen: kaikkihan niin tekee, miksen siis minäkin.
Kuluneen vuoden mittaan olen saanut itseni useasti kiinni samankaltaisesta ajattelusta ja muistanut naisen sanat. Hävennyt pikkuisen joka kerta.
"Kukaan ei jaksa kuunnella huomionkipeitä mummoja bussipysäkillä, kaikkihan nyt vaihtavat paikkaa haiskahtavan laitapuolen kulkijan vieruspenkiltä ratikassa, kaikki purkavat kiukkuaan juuri niille lähimmille ja rakkaimmille ihmisille, ei kukaan jaksa aina olla ystävällinen...", olen antanut itseni selitellä itselleni.
On selvää, että jokainen tekee erheitä ja virheitä, ei siinä mitään. Yhtä selkeää on, että tuskin kenestäkään on täydellisen oikeamieliseksi pyhimykseksi, että väsymys, hankalat elämäntilanteet ja arkiralli nakertavat empatiakykyä aika ajoin... Repsahdukset sallittakoon ja anteeksi annettakoon, niin toisille kuin itselleenkin. En kuitenkaan tahtoisi (enää) hakea oikeutusta välinpitämättömyydelleni tai töykeydelleni saati puolustella möhläyksiäni vedoten siihen, että kuvitteellinen joukkue Ei-kukaan Kaikki-kumppaniseuransa kanssa jättää tekemättä noin tai tekee näin.
Salakuulemishetki kahvilassa muistutti minua siitä, että olen suurimman osan elämästäni halunnut olla sekä pyrkinyt olemaan sellainen ihminen, joka välittää siitä, miltä omat tekoset toisista tuntuvat. En missään nimessä väitä läheskään aina onnistuneeni pyrkimyksessäni, mutta kahvilassa viereisen pöydän jutustelua kuunnellessani tajusin laiminlyöneeni tätä puolta itsessäni jostain syystä jo pitkään. Ei hyvä.
Tietenkään niitä pahamaineisia kaikkia ei mitenkään voi tai tarvitse toiminnallaan aivan erityisesti miellyttää. Mutta jos vain yksinkertaisesti yrittäisi edelleen sitkeästi olla ihmisiksi. Se, mikä tuntuu väärältä, mitä joutuu itselleen ja välillä myös muille selittelemään latteuksien avulla kun useimmiten - sallinette pienen yleistyksen, toki maailmaan mahtuu harmaan sävyjä sotkemaan palettia ja tekemään elämästä ah niin kiehtovaa, mutta samalla niin mutkikasta - sattuu olemaan väärin. Se, tekeekö ns. kaikki niin, ei mielestäni ole pätevä selitys omalle urpoilulle.
... Kukkahattuilu päättyy. Ugh! En oikeastaan tiedä, miksi halusin kirjoittaa tästä siitä huolimatta, että tämän kelauksen pukeminen sanoiksi on harvinaisen vaikeaa. Tulipa kirjoitettua kuitenkin.
lauantai 7. toukokuuta 2011
Tenttiminen ulkokalliolaiseen tapaan
Noin kaksi viikkoa ennen tenttipäivää ilmoittaudutaan tenttiin ja tunnetaan pieni suorituspaineisiin viittaava muljahdus vatsanpohjassa.
Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.
Noin viikko ennen tenttipäivää nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.
Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.
Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.
Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.
Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.
Tenttiä edeltävän päivän aamuna vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin "Ttu tästä mitään tule!" tai "Ei musta ole kuitenkaan mihinkään.". Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: "Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."
Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.
Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.
Tenttipäivän aamuna herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.
Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.
Tentin jälkeen ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.
Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.
Noin viikko ennen tenttipäivää nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.
Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.
Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.
Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.
Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.
Tenttiä edeltävän päivän aamuna vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin "Ttu tästä mitään tule!" tai "Ei musta ole kuitenkaan mihinkään.". Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: "Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."
Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.
Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.
Tenttipäivän aamuna herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.
Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.
Tentin jälkeen ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.
torstai 5. toukokuuta 2011
Nunnan lenkkarit
Viime viikonloppuna iltapäivälehdet spekuloivat hekumallisesti nunnaksi pukeutuneesta ninja-agentista. Nunnan agenttiuden puolesta puhuivat suoran ryhdin ja pituuden lisäksi hänen jaloissaan komeilleet lenkkitossut. Myöhemmin paljastui, että nunna oli valinnut juhlakengikseen lenkkarit, koska ne olivat hänen mielestään mukavat jalassa.
Kaivoin tänään pitkästä aikaa omat lenkkarini esiin. Yhdistin tossut huolettomasti suoriin liituraitahousuihin, ja tepsuttelin menemään pitkin kaupungin katuja. Olin tyytyväinen siitä, kuinka hyviltä ja pehmoisilta ne tuntuivat jalassa pitkän talven jälkeen.
Yht'äkkiä tajusin, että mukavat jalkineeni ovat samanlaiset kuin ninjanunnalla.
Tsekkaus iltapäivälehden sivustolta paljasti epäilyni oikeaksi. Minulla on joko täysin tai lähestulkoon samanlaiset lenkkarit kuin ninjanunnalla. En tiedä, miten nunna on ihastunut reebokeihinsa; omani sain lähes iskemättöminä ilmaiseksi pari vuotta sitten järkkäämissämme vaatteenvaihtajaisissa. Ajattelin hankkia samanlaiset tilalle, kun olen kuluttanut tämän parin loppuun.
Sitäpaitsi, ninjanunnalenkkarit sopivat monen asun kanssa. Olen käyttänyt niitä niin erityylisten housujen kuin mekkojenkin kanssa onnistumatta (uskoakseni) näyttämään täysin pälliltä tai luokattoman tyylittömältä. Häissä ja muissa juhlatilaisuuksissa kipittelen mielummin hieman sirommissa kengissä.
Nunnan uniformun kanssa tuskin tulen koskaan ninjakenkiäni käyttämään.
Kaivoin tänään pitkästä aikaa omat lenkkarini esiin. Yhdistin tossut huolettomasti suoriin liituraitahousuihin, ja tepsuttelin menemään pitkin kaupungin katuja. Olin tyytyväinen siitä, kuinka hyviltä ja pehmoisilta ne tuntuivat jalassa pitkän talven jälkeen.
Yht'äkkiä tajusin, että mukavat jalkineeni ovat samanlaiset kuin ninjanunnalla.
Tsekkaus iltapäivälehden sivustolta paljasti epäilyni oikeaksi. Minulla on joko täysin tai lähestulkoon samanlaiset lenkkarit kuin ninjanunnalla. En tiedä, miten nunna on ihastunut reebokeihinsa; omani sain lähes iskemättöminä ilmaiseksi pari vuotta sitten järkkäämissämme vaatteenvaihtajaisissa. Ajattelin hankkia samanlaiset tilalle, kun olen kuluttanut tämän parin loppuun.
Sitäpaitsi, ninjanunnalenkkarit sopivat monen asun kanssa. Olen käyttänyt niitä niin erityylisten housujen kuin mekkojenkin kanssa onnistumatta (uskoakseni) näyttämään täysin pälliltä tai luokattoman tyylittömältä. Häissä ja muissa juhlatilaisuuksissa kipittelen mielummin hieman sirommissa kengissä.
Nunnan uniformun kanssa tuskin tulen koskaan ninjakenkiäni käyttämään.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Huvittais
Huvittaisi kamalasti - suorastaan polttavan pakottavan hirvittävästi - pyyhkiä pölyjä, pestä kylpyhuoneen lattia juuriharjalla, imuroida, pestä eteisen matto, järjestää kirjahylly värien mukaan, siivota vaatekaappi, tuulettaa täkit, aloittaa huikean menestysromaanin kirjoittaminen, leipoa pakastin täyteen dallaspullia, kehitellä joku kiva smoothieresepti, taipua aurinkotervehdykseen, ottaa päiväunet, pyöräillä joen vartta, paeta maakuntiin päiväksi tai pariksi sekä hakea ainakin kymmentä työpaikkaa.
Jep, tentti tulossa.
Jep, tentti tulossa.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Ruusuinen muisto
Kymmenisen vuotta sitten istuin ystäväni kanssa alkuillasta baarissa. Baari taisi olla edesmennyt Blue Room Iso-Roballa.
Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.
En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.
Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.
Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.
Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.
En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.
Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.
Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Menovinkki haasteista ja kalaruoista pitäville sinkkunaisille
Kevään kunniaksi päätin jatkaa kuumien sinkkuvinkkien jakamista. Tämänkertaisessa menovinkissä yhdistyy elähdyttävä luontokokemus ja mahdollisuus löytää Se Oikea.
Tiedoksi sinkkunaisille: ei tarvitse odotella rantasesonkia, rannat ovat jo nyt pullollaan miehiä. Kalastavia miehiä. Kävin eilen ja viime viikonloppuna toteamassa tämän Vanhankaupunginlahdella, jossa näitä luomakunnan kruunuiksikin kutsuttuja patsasteli riviksi asti. Eri ikäluokat ovat hyvin edustettuina teini-ikäisistä eläkeläisiin. (Yhtään naiskalastajaa en ole vielä tänä keväänä nähnyt.)
Haastavaksi lähestymisen tai lähestymisen sallivien signaalien lähettämisen tekee se, että kalastavat miehet ovat keskittyneitä kalan nappaamiseen. Eivät pahemmin tunnu nopeaa vilkaisua enempää kiinnittävän huomiota rantakivillä istuskeleviin seireeneihin tai rantapusikoissa rapisteleviin metsänneitoihin.
Toisaalta, jos onnistuisi pyydystämään kalamiehen huomion ja sen mahdollisena seurauksena koko kalamiehen, saisi todennäköisesti nauttia miesseuran lisäksi usein ahdin takuutuoreista antimista. Voisi olla vaivan arvoista, jos nyt vain ensin sattuisi näkemään siiman päässä kiinnostavan sunnuntaikalastajan.
Itse en ole ainakaan toistaiseksi katsellut kalamiehiä kuin hieman närkästyneellä silmällä, sillä suosimani suojaisa rantaspotti on myös kalastajien suosiossa. Miehiä tulee ja miehiä menee, lempikivet ovat ikuisia.
Tirisevän kuuma menovinkki sinkkunaisille
Jos olet vastakkaisen sukupuolen huomiota tai peräti seuraa vailla, niin vietäpä viidestä kymmeneen minuuttia Sörnäisten bussipysäkillä (K-kaupan edessä) viikonloppuyönä.
Kello kahdentoista ja puoli kahden välillä pysäkillä käy sellainen senssitoiveitten, lähestymisyritysten ja salamaihastumisten suhina, ettei mitään rajaa. Viimeisen parin vuoden aikana en ole kertaakaan, siis oikeasti yhtä ainutta kertaa, astunut kyseiseltä pysäkiltä bussiin viikonloppuyönä ilman enemmän tai vähemmän kaistapäisiä ja/tai intomielisiä ehdotelmia.
Ehdotusten lisäksi joillain yksilöillä on ollut kova halu kiinnittää huomio ilman sen kummempia intentioita, mieluiten mahdollisimman luovin keinoin (esimerkiksi pamauttamalla snagaripaketilla takalistoon viatonta joukkoliikenteen käyttäjää, ryntäämällä ohi kulkiessaan spontaanisti halaamaan, näyttämällä kieltä jne.), mikä on kummallisella tavalla hyvinkin viihdyttävää, jos ei satu olemaan liian väsynyt tai muuten vain ihmisaralla tuulella. Harvemmin olen, joten otan Sörkän pysäkin meiningit huumorin ja elämänkokemuksen kannalta. Kokemus se absurdikin kokemus on.
Härkää sarvista
Olen miettinyt jo pitkään uuden blogin aloittamista, ja kun huomasin tuuttaavani höpsöjä noteseja Facebookiin kavereitteni kiusaksi, päätin vihdoin ottaa härkää sarvista. Bloggaamistaukoni venyi miltei kahden vuoden mittaiseksi, vaikka ei ollut tarkoitus. Niin vain kävi. Aikaa kului ja julkisen kirjoittamisen kynnys kasvoi kivitalon korkuiseksi.
Olen päättänyt, että uusi blogini, jonka nimi on lähes yhtä älytön ja sattumalta syntynyt kuin edeltäjänsä, on täysin suorituspaineista vapaa alue. Kirjoitan tänne jos kirjoitan, laitan kuvia tai sitten en laita, kirjoitan hyvin tai luokattoman surkeasti. Ruokaohjeista runouteen, mitä ikinä mieleen juolahtaakaan.
Ensimmäiseksi siirrän sulokasta nerokkuutta tihkuvat sinkkutekstini Facebookista tänne.
Näillä mennään.
Olen päättänyt, että uusi blogini, jonka nimi on lähes yhtä älytön ja sattumalta syntynyt kuin edeltäjänsä, on täysin suorituspaineista vapaa alue. Kirjoitan tänne jos kirjoitan, laitan kuvia tai sitten en laita, kirjoitan hyvin tai luokattoman surkeasti. Ruokaohjeista runouteen, mitä ikinä mieleen juolahtaakaan.
Ensimmäiseksi siirrän sulokasta nerokkuutta tihkuvat sinkkutekstini Facebookista tänne.
Näillä mennään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)