Vaikka olen matkannut Helsingin halki bussilla, juossut aseman edessä ratikan kiinni ja istunut hajuveden lemussa aina Punavuoreen asti, en ole pelkästään kotikaupungissani. Astun ulos Viiskulmassa, ja huomaan kulkevani toinen jalka Lochdubhin kuvitteellisessa kylässä.
Olen edellisenä iltana ja ennen lähtöäni katsellut takavuosien suosikkisarjaani Areenasta.
Muistan, mistä aikoinaan pidin televisionkatselussa, vaikka en vuosiin ole telkkaria kaivannutkaan. Muistan, kuinka paljon pidin siitä, miten helposti se vei minut vieraisiin kyliin, kummallisten tyyppien keskelle, kauniisiin maisemiin. Kuinka katsoessani olin tavallaan yksi henkilöistä: hän, jota ei koskaan näy kuvassa, jolla ei ole nimeä eikä olomuotoa. Ja kun ohjelman loputtua sulki vastaanottimen, oli taas kotona nimellisenä ja olomuotoisena omana itsenään - mutta arkihuolista nollattuna.
*****
Istun kantakuppilassani, joka on minulle oikeastaan enemmän kahvila kuin kapakka. Istun paikan takaosassa. Siellä on lisäkseni vain yksi seurue. Toinen seurueen naisista hokee alinomaa teatraaliseen sävyyn olevansa "aivan poikki". Minä en ole väsynyt vaan näpyttelen tietokonettani leppoisan päämäärättömästi.
Baarimikko avaa vieressäni olevan oven tarjotin käsissään, pysähtyy ovensuuhun ja kysyy äkkiarvaamatta haluaisinko korvapuustin.
"Minä? Korvapuustin?", sokellan yllättyneenä ja vastaan myöntävästi. Hymyilen ilahtuneena, mutta baarimikon kasvoille nouseva hymy on se, joka valaisee baarin hämärän peränurkan.
Hetkeä myöhemmin katselen puustin kierteitä ja pohdin hyvän kiertymistä. Ensin joku hetken mielijohteesta päättää ilahduttaa jotakuta. Ilahdutettava ilahtuu, jonka jälkeen se joku, joka on alunperin ajatellut ilahduttaa, ilahtuu siitä, että se toinen ilahtuu. Sitten se jota on haluttu ilahduttaa, ilahtuu, kun ilahduttaja ilahtuu...
*****
Nousen bussista paloaseman kohdalla keskiyöllä. Samalla pysäkillä pois jäänyt nuori mies ylittää kadun ja etääntyy vauhdilla. Kadut ovat täysin autiot. Kaukana vilahtaa henkilöauto. Sen jälkeen ei ole näkyvissä ketään, ei jalan eikä kulkuvälineellä.
Minua alkaa pelottaa.
Pelottaa, että siellä, toisen paloaseman lähellä, eivät kadut tule koskaan yhtä omikseni kuin nämä tiet.
Kuljen pystypäin ja hitain askelin katuja, jotka ovat minun yön tyhjyydessä ja päivien hälyssä. Ne ovat olleet minun jo 80-luvulla. Ne ovat minun nyt.
Kotikadulla tuoksuu syreeni. Olisi hassua pilata hyvä hetki kyynelillä, mietin. Enkä itke. Venytän vain hetkeä kotiportailla pidemmäksi kuin olisi tarvis.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Punavuori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Punavuori. Näytä kaikki tekstit
maanantai 11. kesäkuuta 2012
perjantai 18. marraskuuta 2011
37 vuotta ja 63 kuuta
Täytin keskiviikkona 37. Tarkoitukseni ei ollut juhlistaa syntymäpäivää mitenkään, mutta pyysin kuitenkin ystäväpariskuntaa heidän korttelikapakkaansa kumoamaan lasilliset kuohuvaa. Istuessamme nurkkapöydässä ystävistä viiksekkäämpi kertoi Ursan tähtitornissa olevan juuri sinä iltana avointen ovien päivä, ja ehdotti tähtinäytökseen menemistä.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Nuori nainen sinisessä baskerissa
Tuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Ruusuinen muisto
Kymmenisen vuotta sitten istuin ystäväni kanssa alkuillasta baarissa. Baari taisi olla edesmennyt Blue Room Iso-Roballa.
Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.
En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.
Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.
Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.
Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.
En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.
Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.
Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)