Alppipolku

Ensimmäisen koskaan lukemani romaanin päähenkilö kutsui tavoitteita kohti pyrkimistään kulkemiseksi Alppipolulla.

Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.

Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.

Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.

Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).

Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.

Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.

Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.

Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.

Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.

Tenttiminen ulkokalliolaiseen tapaan

Noin kaksi viikkoa ennen tenttipäivää ilmoittaudutaan tenttiin ja tunnetaan pieni suorituspaineisiin viittaava muljahdus vatsanpohjassa.

Hankitaan tentittävät kirjat ja asetetaan ne kirjahyllyyn tarkoitukseen varatulle paikalle rennon huolettomaksi pinoksi. Välillä pinoa oiotaan kuin vakuuttaakseen itselleen olevansa järjestelmällinen opiskelija, jolla on homma suorastaan sotilaallisella tavalla hallussa. Pinoa vilkuillaan silloin tällöin facebookkaamisen ynnä muun epätuottavan tietokoneen näpyttelyn lomassa.

Noin viikko ennen tenttipäivää nostetaan tenttikirjat pois kirjahyllystä ja ripotellaan ne ympäri kotia. Jos kirjoja on kolme - niin kuin usein on - yksi livautetaan parvelle, jossa se asettuu luontevasti patjan ja parven laidan väliin. Yhtä tenttikirjoista säilytettään varsinaisen asuinhuoneen puolella ja yhtä keittiön baaripöydän pätkällä. Näillä toimenpiteillä lisätään kodin akateemista fengshuita ja varmistetaan, ettei tentin lähestyminen poistu hevillä mielestä ennen tenttipäivää.

Aletaan satunnaisesti selailla tenttikirjoja ja tutustutaan sisällysluetteloihin.

Noin neljä, kolme päivää ennen tenttiä aletaan lukea. Toisin sanoen luetaan luku tai pari aina silloin kun ei vältellä tenttiin lukemista pätevien syiden varjolla. Päteviä lukemisen keskeyttämisen tai myöhempään lykkäämisen syitä ovat muun muassa itsensä nuhjuiseksi tunteminen, ulkoilun tarve, naapurin viisi minuuttia kestäneen poraamisen aiheuttama henkinen kärsimys tai äkillinen leivonnaisten tarve.

Noin kaksi vuorokautta ennen tenttiä seuraa ns. kaoottinen vaihe, jonka aikana tyypillisesti stressataan selkäranka jumiin, tuhahdellaan kirjastossa oleskeleville teiniryhmittymille suurieleisesti korvatulppia syvemmälle korviin tunkien, tiuskahdellaan ihan kenelle vain puhelimessa sekä koetaan jatkuvaa makean- ja nikotiininhimoa.

Koetaan kohtalaista vastenmielisyyttä tenttikirjojen sisältöä kohtaan ihan vain siksi, että sisällön hallitseminen tulisi osoittaa tenttivastauksin. Silti kirjoja kuljetetaan mukana joka paikassa, koska teoriassa bussimatkat ynnä muut tahattomat lepohetket voi hyvin käyttää opiskeluun. Niin, teoriassa.

Tenttiä edeltävän päivän aamuna vaivutaan epätoivoon ja viljellään helposti sellaisia ajatuksen siemeniä kuin "Ttu tästä mitään tule!" tai "Ei musta ole kuitenkaan mihinkään.". Oikein haastavalta tuntuvan tentin edellä voi ohikiitävän hetken ajan käydä mielessä jotain tämän kaltaista: "Oonpas tyhmä ja oikeastaan vähän rumakin ja noin yleisesti ottaen melko tarpeeton."

Epätoivon kaivoon tipahtamisen jälkeen noustaan henkisiä köysitikkaita pitkin takaisin päivänvaloon, ja otetaan kirja kauniiseen käpälään. Kierrytään mukavaan, mutta ulkopuolisin silmin katsottuna taatusti eriskummallisen näköiseen, asentoon sohvalle. Luetaan minkä ehditään. Ahmitaan tietoa nopeasti, edellisen kirjanlainaajan alleviivauksia hyödyntäen, kirjojen lukuja tärkeysjärjestykseen asetellen.

Tässä vaiheessa päntätään myös mahdollisia luentomuistiinpanoja sekä kirjoitellaan pieniä tiivistelmiä, kunnes todetaan tiivistelmien kirjoittamiseen kuluvan niin paljon aikaa, että on parempi keskittyä vain lukemaan.

Tenttipäivän aamuna herätään yllättävän hyvien unien (yllättävän, koska yöunet ovat jo pitkin viikkoa olleet stressin ohentamia) jälkeen, ja päätetään pienestä hermostuksesta huolimatta ottaa tyynesti vastaan se, mitä tenttitilanteessa eteen tulee.

Tehdään runsaat eväät, koska mahdollinen epäonnistuminen on miellyttävämpää hyvin ravittuna, eikä muutenkaan ole kiva säveltää esseevastauksia vatsan kurinan säestyksellä. Pestään hampaat perusvoiteella, puetaan alushousut väärinpäin, etsitään viime tipassa tietoa siitä missä tenttipaikka sijaitsee ja lähdetään tenttiin.

Tentin jälkeen ihmetellään syvästi, miksi tätäkin tenttiä piti stressata niin jumalattomasti.

Ruusuinen muisto

Kymmenisen vuotta sitten istuin ystäväni kanssa alkuillasta baarissa. Baari taisi olla edesmennyt Blue Room Iso-Roballa.

Olimme istuneet baaritiskin tuntumassa jo hyvän aikaa, kun eteeni astui nuori mies. Mies oli ainakin silloisen mittapuuni mukaan komea; sellainen hieman boheemin näköinen ja 70-luvun nahkatakkiin pukeutunut pitkätukka. Muistatte varmaan miestyypin kultaiselta 90-luvulta.

En ollut huomannut koko hepun olemassaoloa, kunnes hän käveli luokseni. Mies ojensi sanaakaan sanomatta minulle punaisen ruusun. Tuskin ehdin kissaa sanoa, kun tyyppi oli jo matkalla ulko-ovea kohti. En muista, ehdinkö edes kiittää miestä saamastani ruususta, ennen kuin hän katosi Iso Roobertinkadulle ja pois elämästäni.

Myöhemmin samana iltana tajusin, että oli Kirjan ja ruusun päivä. Jossain päin Helsinkiä, Suomea tai maailmaa siis kulkee mies, jolle olen ikuisesti kirjan velkaa.

Huomenna Suomessa vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää.