Uusvanha huomio: yksi vaikeimmista asioista minulle on avun pyytäminen ja avun vastaanottaminen.
Tarkoitan nyt pienehköjä käytännön apuja, vaikka toki suurempaakin jeesiä on kamala ottaa vastaan.
En tarkalleen tiedä, mistä se johtuu, koska itsestäni on ihan mukavaa ja luontevaa auttaa muita mahdollisuuksieni mukaan. Ehkä arvotan oman apuni vähäisemmäksi kuin muiden. En tiedä, en tiedä.
Onni onnettomuudessa: on olemassa luuhun asti avuliaita ihmisiä. Kaiken huipuksi muutamat heistä tuntevat Akilleen kantapääni - ne monet, tämänkin, ja varsinkin tämän - paremmin kuin minä itse.
Ensimmäisen koskaan lukemani romaanin päähenkilö kutsui tavoitteita kohti pyrkimistään kulkemiseksi Alppipolulla.
Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.
Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.
Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.
Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).
Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.
Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.
Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.
Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.
Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.
Kesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
Pari edellistä kesää olivat niin poikkeuksellisen lämpimiä, että talviturkki jäi Pikkukoskelle huomattavasti aikaisemmin kuin tänä vuonna. Eilisen lämpö kuitenkin houkutteli minut jokirantaan, josta on varsinkin noiden edellisten kesien aikana tullut minulle suorastaan rakas paikka.
Viime kesänä pyöräilin usein suoraan töistä helteen riehaannuttamaa elämää pursunneelle Pikkukoskelle. Laskeuduin laiturilta veteen, uin rantaviivan myötäisesti toiselle puolelle. Sinne, jossa jalat ylettyvät pohjaan. Varpaat piti aina tunkea pohjan liejuun ja alkaa pomppia - jep, tungen jalat niljaan ja pompin vieläkin - paikallaan, kaulaa myöten vedessä ylös alas, ylös alas.*
Kelluin selälläni Vantaan sameassa vedessä korvat veden pinnan alla. Rannan vilinä kiljahtelevine lapsineen, pulleine mammoineen, kisailevine teineineen painui unohduksiin. Pilviä ja aurinkoa katsellessani mietin asioitani; kypsyttelin muutoksia, joista osan olen jo toteuttanut ja joista osa odottaa parempia aikoja nähdäkseen päivänvalon.
Tänään Pikkukoskella uidessani huomasin, etten tänä kesänä joessa aurinkoa kohti siristäessäni enää samalla tavalla ajattele, pähkäile tai ratko. Olen vain, ja on mukava olla. Miettimättä yhtään mitään.
*Mahtaa näyttää kummalta, kun varhaiskeski-ikäinen pääni pompsahtelee ees taas vedessä, mutta mitäpä se haittaa. Pomppiminen on kivaa!
Istun aavemaisen tyhjällä festarialueella. On ollut niin polttavan kuuma päivä, ettei muutamaa tuntia aikaisemmin olisi tullut mieleenkään, että yöllä täytyy vetää villatakki mekon päälle. Taksikeskus ei suostu lähettämään autoja alueelle. Olen uppoamassa sohvaan, ystävä nukahtaa nojatuoliin.
*****
Kivinokassa kioski-kahvilanpitäjä ilmoittaa tarjoavansa kahvikupillisen, jos minulla ei ole tarpeeksi käteistä mukana. Myöhemmin samana päivänä Mustikkamaalla varpaat jähmettyvät kylmässä merivedessä, kengät ahmaisevat lusikkatolkulla hiekkaa ja kova tuuli viskaa hiukset korkealle ilmaan. Tunnen olevani piirun verran enemmän elävien kirjoissa kuin edellisenä päivänä.
*****
Törmään ilmaiskonsertissa ystävään, joka on sekä äkki- että umpirakastunut.
*****
Ihastelen päivästä toiseen ohi mennessäni Alppipuiston heleänpunaisena kukkivaa pensasta. Tunnen oloni hieman haikeaksi huomatessani eräänä päivänä terälehtikasat pensaan juurella.
*****
Tähtitorninmäellä keski-ikäinen pariskunta istuu kaulakkain puistonpenkillä. Mies korkkaa pienen kuohuviinipullon, nainen ojentelee laseja. Katson heitä nurmikolta puolivalmis sukka kädessäni samalla mielessäni punoen tarinanpätkiä parin ensitreffeistä tai lämpimästä jälleennäkemisestä tai 20-vuotishääpäivästä tai tai tai...
*****
Herään kehoitukseen tulla aamiaiselle, mutta jään vuoteeseen. Huoneessa soi I Am The Walrus. Keittiöstä kuuluu iloista puheensorinaa. Päähän sattuu.
*****
Kurvaan entisen Pop-Jazz Konservatorion eteen selailemaan kirjastosta lainaamiani kirjoja, koska en malta odottaa kotiin asti.
*****
Kipaisen hakemaan raparperia sen talon pihalta, joka on minulle rakkaampi kuin tiesinkään.
