Hyppäsin eilen ja tänään Vantaaseen.
Pari edellistä kesää olivat niin poikkeuksellisen lämpimiä, että talviturkki jäi Pikkukoskelle huomattavasti aikaisemmin kuin tänä vuonna. Eilisen lämpö kuitenkin houkutteli minut jokirantaan, josta on varsinkin noiden edellisten kesien aikana tullut minulle suorastaan rakas paikka.
Viime kesänä pyöräilin usein suoraan töistä helteen riehaannuttamaa elämää pursunneelle Pikkukoskelle. Laskeuduin laiturilta veteen, uin rantaviivan myötäisesti toiselle puolelle. Sinne, jossa jalat ylettyvät pohjaan. Varpaat piti aina tunkea pohjan liejuun ja alkaa pomppia - jep, tungen jalat niljaan ja pompin vieläkin - paikallaan, kaulaa myöten vedessä ylös alas, ylös alas.*
Kelluin selälläni Vantaan sameassa vedessä korvat veden pinnan alla. Rannan vilinä kiljahtelevine lapsineen, pulleine mammoineen, kisailevine teineineen painui unohduksiin. Pilviä ja aurinkoa katsellessani mietin asioitani; kypsyttelin muutoksia, joista osan olen jo toteuttanut ja joista osa odottaa parempia aikoja nähdäkseen päivänvalon.
Tänään Pikkukoskella uidessani huomasin, etten tänä kesänä joessa aurinkoa kohti siristäessäni enää samalla tavalla ajattele, pähkäile tai ratko. Olen vain, ja on mukava olla. Miettimättä yhtään mitään.
*Mahtaa näyttää kummalta, kun varhaiskeski-ikäinen pääni pompsahtelee ees taas vedessä, mutta mitäpä se haittaa. Pomppiminen on kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti