Alppipolku

Ensimmäisen koskaan lukemani romaanin päähenkilö kutsui tavoitteita kohti pyrkimistään kulkemiseksi Alppipolulla.

Jokin aikaa sitten tajusin, että olin hankkiutunut tavallaan Alppipolulle itsekin, vaikka sinnikkäästi koetin pysyä poissa siltä.

Ja mitä siitä seurasi. Tarvetta olla ihan jossain muualla kuin sillä tiellä. Epäröintiä, epäonnistumisen pelkoa, onnistumisen kauhua. Synkeääkin mietintää siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.

Miksi kiivetä Alppipolkua, kun voisi lekotella Alppipuistossa? Voisi juoda kahvinsa siistissä toimistoympäristössä ja tehdä jotain puolittaista samalla, kun kohtalainen palkka juosta jolkottaa ja sosiaalinen status jos ei kasva niin edes pysyy jotenkuten kuosissaan.

Aika pian ymmärsin, että minulle ei tosiaan vieläkään riitä mikään. Ihan sama, mitä teen, saavutan, osaan tai olen, niin eihän juuri se nyt mitään ole. Kadehdin myös hieman heitä, jotka tyylikkäästi, väsymyksen merkkejä osoittamatta, tuntuivat liukuvan elämän eri osa-alueilla nousukiitoa menestyksestä toiseen sillä välin kuin minä puuskutin huonokulkuisella polulla (lue: itku silmässä ja pulssi pilvissä reporankana olohuoneen matolla).

Kiruin äänettömästi, että en pysty tähän, en kykene yhtään mihinkään.

Olin väärässä. Pystyinpäs. Pystynpäs.

Haasteena on saada itsensä pysymään välillä niissä puistoissa ja suvantopaikoissa. En ole vielä uskaltanut, mutta parhaillaan kerään rohkeutta peruuttaa kesäkuun alun ilmoittautumiseni luentokurssille. Oivalsin muun ohella myös oman opintotavoitteeni epärealistisuuden, ja päätin löysätä tahtia.

Koska minulle ei riitä mikään, niin olen näppärästi ajautunut ei yhdelle vaan kahdelle samanaikaiselle Alppipolulle. Poluissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja kivenmurikat tiellä enimmäkseen väsyneen katsojan harhamaa.

Seuraavien päivien tavoite on maata hieman ruohikossa, poissa poluilta. Voisin vähän hymyilläkin. Totiset paikat ja ylämäet eivät karkaa mihinkään.

Hissin ovella

Vuosia sitten olin eräiden juhlien keskipiste. Oli hieno kakku, paras mekko päällä ja sukulaisia ympärillä.

Juhlissa oli myös eräs mies, vakituinen vieras minun kekkereissäni. Mies toi minulle hienon lahjan. Hänellä oli tapana antaa minulle mieluisia lahjoja, kalliitakin. Sitä hieman hymisteltiinkin, epäiltiin joskus turhaksi hemmotteluksi. Mutta tärkeintä ei suhteessamme koskaan ollut lahjat vaan se, että mies oli olemassa ja palvoi minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Noissa juhlissa en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa hänen seurassaan. Kävimme kyllä parkkipaikalla katsomassa hänen uutta autoaan, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä. Hän oli juuri ostanut asunnon ja hankkinut siihen päälle vielä uuden autonkin. Auto oli toki hieno, vihreä samettipenkkinen Rellu, mutta ei kiinnostanut minua sinä iltana.

Minua kiinnosti minun juhlani. Palasimme pian takaisin sisälle.

Kun mies oli lähdössä pippaloista, pyörähdin hieman malttamattomana ovensuuhun hyvästelemään. Hissin oven avattuaan hän kääntyi minua kohti ja sanoi hieman huvittuneella äänellä:

"Etsä tuu vielä halaamaan mua?"

Ryntäsin halaamaan, ja painuin sitten mekon helmat lepattaen takaisin juhlimaan.

Se oli viimeinen kerta, kun näin toisen enoistani, kummisetäni. Hän menehtyi sydänkohtaukseen pari viikkoa myöhemmin, 1. joulukuuta. Aika on tehnyt tepposensa, en ole varma, onko siitä 27 vai 28 vuotta.

Onneksi juoksin hissin ovelle.