Hyvien ihmisten kauppa

Minulla oli suunnitelma: Kumpulan kohdalla ostaisin vesipullon ja pientä energiaa antavaa syötävää. Sitten kävelisin keskikaupungille asti. Olin koko kevään suunnitellut käveleväni kotoa keskustaan. Nyt jos koskaan se pitäisi toteuttaa tai en toteuttaisi sitä milloinkaan.

Alunperin olin ajatellut käyväni kioskilla, mutta kun kauppa sattui olemaan sopivasti siinä, valitsin kaupan. Kävelin sisään ja nappasin ripeästi vesipullon kylmäkaapista. Makeishyllystä valitsin minievääkseni seesamipatukan ja yksittäispakatun toffeemötkön.

Kassalla pankkikorttini teki jälleen kerran tenän. Magneettijuova ei suostunut toimimaan kaupan kassajärjestelmässä. Ei, minulla ei ole käteistä. Ei, ei ole muita kortteja. Vastailin tottuneesti myyjän kysymyksiin valmiina viemään tuotteet takaisin paikoillensa.

- Voisitko sä tulla maksamaan nää myöhemmin?

Häkellyin, koska en ollut osannut odottaa tuota kysymystä. En ollut hetkeen edes varma, olinko käsittänyt kysymyksen oikein. Mokelsin vain jotain.

- Et taida käydä täällä kovin usein, jatkoi myyjä.

- En, myönsin.

Olen käynyt kaikkien näiden vuosien aikana kaupassa vain muutaman kerran.

Taakseni ilmestynyt, pientä poikaa sylissään kantanut nuori isä liittyi keskusteluun:

- Mä voin maksaa sun ostokset. Eihän tossa ole kuin vettä ja toffeeta.

Aloin ällistyspäissäni suorastaan rullautua kerälle. Ujostutti. Puistelin päätäni mumisten kaikenlaista sekavaa kehtaamisesta ja maksamisesta ja ja ja. Hämmennyksissäni pulputin suunnitelmistani kävellä kaupunkiin asti. Myyjätyttö oli sitä mieltä, ettei minun janoisena tarvitse kävellä.

Käyn huomenna maksamassa ostokseni. Vieläkin punastuttaa hieman kun ajattelen koko asiaa. Punastuttaa, mutta tekee iloiseksi myös.  Että on olemassa hyvien ihmisten kauppoja.

Ottivat he mukaan yhden toverin

Ravintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.

Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.

Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.

Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.

Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.

Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.

Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.

Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.

(Elämä on seikkailu, sanon minä.)