lauantai 19. marraskuuta 2011

Ottivat he mukaan yhden toverin

Ravintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.

Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.

Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.

Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.

Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.

Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.

Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.

Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.

(Elämä on seikkailu, sanon minä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti