Vuosia sitten olin eräiden juhlien keskipiste. Oli hieno kakku, paras mekko päällä ja sukulaisia ympärillä.
Juhlissa oli myös eräs mies, vakituinen vieras minun kekkereissäni. Mies toi minulle hienon lahjan. Hänellä oli tapana antaa minulle mieluisia lahjoja, kalliitakin. Sitä hieman hymisteltiinkin, epäiltiin joskus turhaksi hemmotteluksi. Mutta tärkeintä ei suhteessamme koskaan ollut lahjat vaan se, että mies oli olemassa ja palvoi minua yhtä paljon kuin minä häntä.
Noissa juhlissa en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa hänen seurassaan. Kävimme kyllä parkkipaikalla katsomassa hänen uutta autoaan, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä. Hän oli juuri ostanut asunnon ja hankkinut siihen päälle vielä uuden autonkin. Auto oli toki hieno, vihreä samettipenkkinen Rellu, mutta ei kiinnostanut minua sinä iltana.
Minua kiinnosti minun juhlani. Palasimme pian takaisin sisälle.
Kun mies oli lähdössä pippaloista, pyörähdin hieman malttamattomana ovensuuhun hyvästelemään. Hissin oven avattuaan hän kääntyi minua kohti ja sanoi hieman huvittuneella äänellä:
"Etsä tuu vielä halaamaan mua?"
Ryntäsin halaamaan, ja painuin sitten mekon helmat lepattaen takaisin juhlimaan.
Se oli viimeinen kerta, kun näin toisen enoistani, kummisetäni. Hän menehtyi sydänkohtaukseen pari viikkoa myöhemmin, 1. joulukuuta. Aika on tehnyt tepposensa, en ole varma, onko siitä 27 vai 28 vuotta.
Onneksi juoksin hissin ovelle.
