Tuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
maanantai 24. lokakuuta 2011
Ja minusta näkee sen
Lokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
torstai 6. lokakuuta 2011
Ajatuksenmuruja ironiasta ja turhanpäiväisyyksistä. Ehkä.
Ärsyynnyin tänään. Ärsyynnyin turhanpäiväisyydestä, tavallaan. Ei minua ottanut kuuppaan mikään turhanaikaiseksi leimaamani asia, vaan asenne, johon jälleen kerran törmäsin: kaikki (itselle joko tuntematon tai merkityksetön) nyt vain on paskaa tai yliarvostettua tai naurettavaa.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Metsää, puita
En ole luontoihminen. Minulla ei ole intohimoista luontosuhdetta. Suurimman osan vapaa-ajastani vietän jalat puoli metriä asfaltin pinnan yläpuolella, pää kaupungin yllä riippuvissa pilvissä.
Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.
En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.
Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.
Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.
Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.
Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.
Osaani luonnosta olen toki imenyt pienestä pitäen, enimmäkseen Itämeren eri rantojen kivillä ja kallioilla meren tuoksua nuuhkien. Viime vuosina olen myös nauttinut aikaisempaa enemmän järvimaisemista, koska niitä on ollut kätevästi ulottuvillani. Ja ruskeana virtaavasta lähijoestakin on tullut suorastaan kummallisen rakas.
En silti koskaan ole kokenut olevani luontoihminen, sellainen kunnon suomalainen luontoihminen. Minulla kun ei ole ollut erityistä suhdetta metsään; suomalaisten pyhään paikkaan, karhun valtakuntaan, jossa sielu lepää.
Ystäväni huomioi joskus, kun olin vuosia haaveillut hänelle ääneen unelmien matkakohteistani, että pidän puuttomista maisemista. Hän suurena puiden ystävänä tuntui hieman ihmettelevän viehtymystäni paikkoihin, joissa niitä ei juuri ole. Ei minulla ollut silloin eikä vieläkään ole mitään puita vastaan, tietenkään. Olen vain mieltynyt näkemään pitkälle tai - paradoksaalisesti vielä parempaa - sumun sattuessa ihastelemaan sitä, että ei näe kauas, vaikka pitäisi pystyä näkemään etäälle.
Viime viikot ovat tuoneet metsän puineen lähemmäksi. Hyvällä sienivuodella ja sitä myötä liekkiin leimahtaneella sienihupsuudellani on osuutensa asiaan, mutta on siinä muutakin. Metsässä samoileminen rentouttaa paremmin kuin koskaan aiemmin. (Pienissä ja tutuissa metsissä, karhuntäyteiset tuntemattomat jättimetsät saavat odottaa, ehkä ikuisesti.) Kymmenestä viiteentoista minuuttia sammalmättäiden keskellä ja pim! Olemiseni tahti on toisenlainen kuin tiellä tallustaessani. Askel hidastuu, aika kuluu siivillä.
Pienistä, tiheistä metsäretkistäni huolimatta en ole vieläkään kuin taikaiskusta muuntunut luontoihmiseksi. Tuskin olen sellaiseksi tulossakaan, ainakaan lähiaikoina. Olen ihminen, joka pitää metsässä olemisesta enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Metsä rauhoittaa, mutta ei ole pyhäkköni.
Parasta metsässä on muuten puiden keskeltä taivasta kohden kurottelevan kallion laelle kipuaminen. Vieläkin pitää sitkeästi pyrkiä näkemään kauas.
tiistai 30. elokuuta 2011
"Terveisiä kaikille!"
Olin viime viikonloppuna takapihajuhlissa. Melko alkuillasta Mari(nadi) Koo luki ääneen erään kutsuvieraan lähettämän viestin, jossa neito ilmaisi olevansa estynyt saapumasta paikalle.
Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. merellä?"
Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "Terveisiä kaikille! Atshiiii!" mielessään muotoon:
"Terveisiä kaikille! At sea."
(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)
Minä hihkaisin ihmeissäni: "Onko J. merellä?"
Mari näytti kummastuneelta, muutama muukin näytti hämmentyneeltä. Aloin ymmärtää yskän, selittää ja nauraa.
Parisen tuntia enimmäkseen englanniksi kommunikoituaan sekä pari kuohujuomalasillista nautittuaan saattaa unohtaa toverittaren olevan flunssainen. Yhtä helposti ja vikkelään voi vääntää purjehduksesta pitävän - joskin toistaiseksi veneettömän - ystävän kommentin "Terveisiä kaikille! Atshiiii!" mielessään muotoon:
"Terveisiä kaikille! At sea."
(En vieläkään tiedä, onko "at sea" edes kieliopillisesti oikea ilmaisu. Väärinymmärrykseni ei kieliopin kiemuroista välittänyt.)
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Tuuliko se on kun huutaa
Kesä vetelee viimeisiään. Syksy ja arki saavat minun puolestani tulla. Mietin tänään, mikä oli kesän paras hetki, mikä on sinänsä aika hönttiä. Ei hyviä hetkiä voi noin vain laittaa paremmuusjärjestykseen ja asettaa yhtä niistä korkeimmalle pallille. On kymmeniä eri tavalla hyviä kesähetkiä, ties vaikken enää edes muistaisi puoliakaan. Yksi monista ansaitsee kuitenkin kunniamaininnan.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä.
Pyöräilin rantatiellä kohti Hakaniemeä pieni stressinpoikanen niskavilloistani roikkuen ja lauloin. Olin pari päivää aikaisemmin tykästynyt paljon erääseen kappaleeseen. Minulla on taipumusta lauleskella, jos fillaroin voimakkaasti liikennöityjen katujen vartta. Kukaan ei kuitenkaan kuule liikenteen murinan yli minun piipitystäni, joten miksi olla laulamatta jos huvittaa.
Huuda sun äänihuulet rikki ja poikki.
Siinä polkiessani ja pohtiessani jokseenkin huolissani, löydänkö nopsan ja sopivan ompelijan ynnä muuta proosallista ja hieman turhaakin, tajusin ettei minulla oikeasti ollut mitään tulipalokiirettä. Oli vain kiireen tuntu, hitto soikoon. Päätin sillä sekunnilla meneväni kahville. Käänsin fillarin nokan kohti Kalasatamaa ja kahvila Ihanaa.
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Olen onnellinen, mitä sä luulit?
Ihanaan päästyäni vilkaisin riippumattoja toiveikkaana. Ne olivat varattuja. Nappasin kahvin mukaan, ja kävelin ulos kahvila-alueelta ohi graffittiaitojen. Olin aikaisemmin kesällä ihastunut näkymään, joka avautuu Kalasatamasta Korkeasaareen: toisella puolella näkyy Katajanokka, toisella puolella Kulosaaren silta, Kulosaari ja Mustikkamaa, kaikki niin hämmentävän lähellä toisiaan. Melkein kuin käden ulottuvilla.
Istuin kapealle aidalle katsomaan maisemaa. Eläin, jota en tunnistanut äänestä, törähteli kumeasti Korkeasaaressa. Aloin jälleen hyräillä hiljaa korvamatoani. Toivoin näkeväni Vispilän purskauttavan kesäpäivää eläintarhaan viettämään saapuvat rantaan. Vispilää ei näkynyt, mutta pienempi lautta lähestyi saarta. Vasemmalla siltaa ylittänyt metro oranssine vaunuineen toi mieleen 80-luvun värikkäät muoviset leikkikalkkarokäärmeet ohikiitäväksi hetkeksi.
Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa? Keksinyt ruudin, mutta kuka se on kun ampuu?
Pohdin huvittuneena eläväni jonkinlaista kaupunkiromanttista Amélie-hetkeä. Tai kenties jopa varhaiskeski-ikäisen itselleen epähuomiossa sallimaa hipsterikotvasta pyöräillessäni pilkkumekossani lauleskellen nauttimaan maitokahvia näköalan kera.
Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan, tuuliko se on kun huutaa vai onko se joku muu?
Annoin itseni vaipua ajatuksiin - niihin sentimentaalisiin höpsötyksiini, joista en pääse eroon kai koskaan ja ehkä ihan hyvä niin. Merituuli ei ulottunut tyyneen, paahteiseen Kalasatamaan, mutta en välittänyt kuumuudesta. Annoin hien valua, kahvin jäähtyä. Korkeasaaren yhteysvene puksutti takaisin kaupunkiin päin.
Myöhemmin paljastui, että kelaukseni kovasta kiireestä ja ehtimättömyydestä olivat juuri niin liioiteltuja kuin olin epäillytkin. Ompelijakin löytyi vaivatta.
Helsingissä oli siis hyvä, kaunis kesä. Olkoon syksykin minun silmääni yhtä cityromantillisen nätti.
Olin onnellinen, mitä sä luulit?
Otsikko ja kursivoidut tekstit Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran duetosta Nuori ja Kaunis. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Olavi Uusivirta.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Romanttista tunnelmointia, traktoreita ja muuta kivaa
Viime viikonloppuna muusa-morsian muuttui taiteilijan vaimoksi. En jaksa enkä osaa raportoida häitä kovin yksityiskohtaisesti, mutta tahdon merkitä muistiin muutaman tuokion ja tuntemuksen ystävän suuresta, upeasta päivästä:
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
Herään hääpäivän aamuna hyvin nukutun yön jälkeen pohjoiskarjalaisella maatilalla. Katson ikkunasta pihamaalle. Vihkimispaikkana toimivan telttakatoksen edustaa koristellaan keltaisenaan hehkuvilla kukilla. Hymyilen, sillä kukkakuja on mielestäni aivan morsiamen tyylinen: ei pömpöösi, ei ollenkaan liian fiini, hyvin kaunis.
*****
Kuiskin hajanaisesti jotain vihkimiseen liittyvää toisen kaason kanssa viitisen minuuttia ennen h-hetkeä. Jännittää. Morsian saapuu isänsä kanssa traktorikyydillä pihan laidalle. Mieleenpainuvinta hetkessä on kuitenkin traktoria ajavan (tilan pitkäaikaisen) rengin ilme. Siinä on mielestäni samanaikaisesti silkkaa iloa ja kunniatehtävän tuomaa vakavuutta sydämeenkäyvällä tavalla.
*****
Lyhyen vihkiseremonian alussa päätän, etten päästä itseäni liikuttumaan yltiöpäisiin kyyneliin asti. Hääpari näyttää niin onnelliselta, että voin vain vaivoin pitää itselleni tekemän lupauksen. Kun tulee sen tärkeän kysymyksen aika, minua alkaa megakyynelehtimisen sijasta jopa hieman naurattaa, sillä pari lausuu tahtomisensa hyvin ponnekkaasti. Tahtomisista ei tämän pariskunnan ollessa kyseessä toden totta ole epäilyksen ripettäkään. "Tahdon!" "Tahdon!"
*****
Ruoka on herkullista. Saman toteaa myös pöydässäni istuva syöttötuoli-ikäinen, joka näyttää minulle riemukkaasti ilmehtien kädessään puristamaansa paksua naudanpaistiviipaletta. Myöhemmin sama kaveri syö pöytäkoristeen osaa eli pihlajanmarjoja. Ilahdun nuoren tyypin mutkattomuudesta, ja varsinkin ihailen hänen happamansietokykyään, vaikka hieman yritänkin osaltani toppuutella pojan intoa pistellä koriste poskeensa.
*****
Intoudun poseeraamaan morsiamen veljen kihlatun ja traktorin kanssa. (Noin muutenkin maatilan traktorit näyttävät vetävän minua puoleensa illan aikana. Hienoja traktoreita kun ovat.)
*****
En päädy tanssimaan liveorkesterin tahdissa tanssin tanssia, mutta myöhemmin illalla, erään kappaleen alkaessa, kiskon kengät pois jaloista. Ryntään muiden sekaan lattialle, vaikka korkokenkiin tottumattomia jalkojani kivistää. Koko tanssilattiallinen joraa pareittain ja välillä kaottisissa kolmoisyhdistelmissä käsikynkästä toiseen pyörien, hyppien ja törmäillen. Siitä on aikaa, kun tanssilattialla on viimeksi ollut lähellekään yhtä hauskaa.
*****
Illalla sataa kuuroittain kuin saavista kaatamalla. Kuurojen yltyessä sade ei ropise vienosti vaan hakkaa juhlatilana toimivan konehallin kattoon. Kova sateen ääni on mielestäni niin hieno, että syöksähdän muutaman kerran hallin oviaukkoon ihan vain katsomaan ja kuuntelemaan sadetta. Ei koskaan kannata antaa romanttisen tunnelman maksimoinnin mahdollisuuden valua hukkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)