Surulliset silmät ja

Musiikki on - kaiken muun mystisen ja kivan ohella - näppärä aikakone.

Aloin tänään Spotify-kierroksellani kuunnella kappaletta, toista, kolmatta. Sinkouduin siltä istumalta kesään, toiseen, kolmanteenkin.

Olen sairas en irti pääse

Tää näky mua vaivaa on täällä taas se

Niinä kesinä minulla oli mekko, jonka olin ostanut pikkuruisesta puuvillavaatteisiin erikoistuneesta liikkeestä Lasipalatsin kulmalta. Pidin sen väristä, joka sopikin minulle, hippitukkaiselle punapäälle, mainiosti. Mekko oli kukkakuosinen, mutta pienet kukat eivät niinkään erottuneet kankaasta. Lyhyen helmansa ja pienen pyöreän kauluksensa ansiosta mekko oli miltei pikkutyttömäinen, ja istui silloiseen, viattoman oloiseen persoonaani aivan hyvin.

Mekossa oli kuitenkin hölmö kirous.

Aina, kun leijuin (elo tosiaan siihen maailman aikaan tuntui kepeältä lepattamiselta Helsingin yössä ja elämässä ylipäänsä ja ja ja) tuo mekko päälläni Tavastian nurkissa, joku onneton kaatoi kohtalaisen reippaalla kädellä kaljaa päälleni. Muistaakseni kertaakaan en säästynyt olutroiskeilta. Onneksi kesä kuivasi, öisinkin.

Se valvoo yöt eikä päivällä nuku

Eräänä juhannuksena, yhtenä noista kesistä, kenties aikana ennen Tavastia-klubilla notkumista ja olutkirousta, olin Mustikkamaalla viettämässä juhannusta samainen kolttu ylläni. Juhannusjuhlilla soitti muun muassa J. Karjalainen yhtyeineen. Erään kappaleen aikana teiniminua hymyilytti erityisen paljon.

Minulla oli violetti puku.

Sil on surulliset silmät ja violetti puku

Kädet

Äitini meni eilen naimisiin ensimmäistä kertaa elämässään. Todennäköisesti myös viimeistä. Tapahtumien kulku, joka alkoi yli puolivuosisataa sitten, on kuin elokuvasta, tosin melkoisen epäuskottavasta sellaisesta.

Mainitsin vihkipapille kahvipöydässä, että hääparin tarina ei helpolla menisi läpi fiktiona, mutta lisään huvittuneena: "Paitsi ehkä jonain sellaisena, jonka pääosassa olisi Meryl Streep."

Mietin eilen illalla ja vielä tänäänkin, mikä hetki eilisestä sinnittelisi pisimpään mielessäni, jos muut päivän sävyt jostain syystä haalistuisivat muististani olemattomiin.

Muistaisin kädet.

Katseeni palasi yhä uudelleen niihin käsiin: ikääntynyt käsi toisessa elämää kokeneessa kädessä, vanhaan viljavarastoon tehdyn pienen kappelin alttarilla.

Muuta yhtä olennaista muistettavaa päivässä ei oikeastaan ole.

Hissin ovella

Vuosia sitten olin eräiden juhlien keskipiste. Oli hieno kakku, paras mekko päällä ja sukulaisia ympärillä.

Juhlissa oli myös eräs mies, vakituinen vieras minun kekkereissäni. Mies toi minulle hienon lahjan. Hänellä oli tapana antaa minulle mieluisia lahjoja, kalliitakin. Sitä hieman hymisteltiinkin, epäiltiin joskus turhaksi hemmotteluksi. Mutta tärkeintä ei suhteessamme koskaan ollut lahjat vaan se, että mies oli olemassa ja palvoi minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Noissa juhlissa en kuitenkaan viettänyt kovinkaan paljon aikaa hänen seurassaan. Kävimme kyllä parkkipaikalla katsomassa hänen uutta autoaan, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä. Hän oli juuri ostanut asunnon ja hankkinut siihen päälle vielä uuden autonkin. Auto oli toki hieno, vihreä samettipenkkinen Rellu, mutta ei kiinnostanut minua sinä iltana.

Minua kiinnosti minun juhlani. Palasimme pian takaisin sisälle.

Kun mies oli lähdössä pippaloista, pyörähdin hieman malttamattomana ovensuuhun hyvästelemään. Hissin oven avattuaan hän kääntyi minua kohti ja sanoi hieman huvittuneella äänellä:

"Etsä tuu vielä halaamaan mua?"

Ryntäsin halaamaan, ja painuin sitten mekon helmat lepattaen takaisin juhlimaan.

Se oli viimeinen kerta, kun näin toisen enoistani, kummisetäni. Hän menehtyi sydänkohtaukseen pari viikkoa myöhemmin, 1. joulukuuta. Aika on tehnyt tepposensa, en ole varma, onko siitä 27 vai 28 vuotta.

Onneksi juoksin hissin ovelle.

Jakamaton ilo

Yksinelämisessä inhoan yhtä asiaa ylitse muiden.

Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.

Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, eikä kukaan ole todistamassa tapausta, turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.

Jaettu ilo ja niin edelleen.

Ottivat he mukaan yhden toverin

Ravintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.

Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.

Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.

Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.

Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.

Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.

Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.

Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.

(Elämä on seikkailu, sanon minä.)

37 vuotta ja 63 kuuta

Täytin keskiviikkona 37. Tarkoitukseni ei ollut juhlistaa syntymäpäivää mitenkään, mutta pyysin kuitenkin ystäväpariskuntaa heidän korttelikapakkaansa kumoamaan lasilliset kuohuvaa. Istuessamme nurkkapöydässä ystävistä viiksekkäämpi kertoi Ursan tähtitornissa olevan juuri sinä iltana avointen ovien päivä, ja ehdotti tähtinäytökseen menemistä.

"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.

Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.

Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.

Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.

Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.

Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.

Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.

Mutta aika meni ohi

Vuosia sitten seisoin itsepalvelukirpputorin hyllyn edessä. Minulla oli akuutti ja itselleni hieman epätyypillinen ongelma. Olin löytänyt esineen, tai oikeastaan kaksi identtistä esinettä, jotka olisivat olleet täydellinen lahja eräälle ystävälle.

Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.

Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.

Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.

Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.