Yksinelämisessä inhoan yhtä asiaa ylitse muiden.
Ei, se ei ole se, ettei kukaan ole hoivaamassa, kun on kipeä. Eikä se, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tiskaa kotonani. Eikä ainakaan se, ettei ole ketään jakamassa sähkölaskua kanssani.
Koskaan ei sinkkuus ota minua enempää päähän kuin silloin, kun onnistuu ruoanlaitossa yli odotusten, joita ei oikeastaan ollutkaan. Kun teen vahingossa superherkkua, eikä kukaan ole todistamassa tapausta, turhaannus suorastaan vyöryy uunivuoan laitojen yli.
Jaettu ilo ja niin edelleen.
maanantai 28. marraskuuta 2011
lauantai 19. marraskuuta 2011
Ottivat he mukaan yhden toverin
Ravintolapäivän aamupäivänä istahdin soppalautasen ja kookkaan kameralaukun kanssa kioskin kupeessa olleeseen pöytään. Pöydässä istui arviolta hieman minua nuorempi pariskunta. Aloimme jutustella keiton tulisuusasteesta ja Ravintolapäivän tarjonnasta, ylipäänsä päivän konseptista.
Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.
Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.
Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.
Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.
Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.
Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.
Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.
(Elämä on seikkailu, sanon minä.)
Pariskunta oli jo ennen soppakiskaa ehtinyt käydä yhdessä katukeittiössä. Mainitsin olevani mahdollisesti suuntaamassa seuraavaksi naapurikaupunginosaan, kerhohuoneeseen maistelemaan tapashenkistä ruokaa.
Pari innostui espanjalaisesta ravintolasta.
Ei aikaakaan kun istuin autossa näiden entuudestaan minulle täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, matkalla kohti seuraavaa ravintolaa. Pariskunta oli tarjonnut minulle kyytiä. Minä otin tarjouksen ilomielin vastaan.
Meillä ei ollut käsitystä tilapäisen tapasravintolan tarkasta osoitteesta, joten harhailimme hetken sisäpihoilla. Päätimme mennä läheiseen "oikeaan" kahvilaan selvittämään asiaa netin avulla. Istuimme pöytään, jossa nuori mies luki lehteä. Hän kuuli keskustelumme, hihkaisi tietävänsä missä etsimämme ravintolan olisi tarkoitus sijaita ja ilmoitti tulevansa mukaan.
Kadulle päästyämme seurueemme uusin tulokas halusi pankkiautomaatille. Suuntasimme sinne koko konkkaronkka. Sinänsä ei ole merkityksellistä, että miehellä oli näkyvä, käytännön toimia haittaava vamma. Mutta kun pariskunnan miespuolinen osapuoli auttoi juuri tapaamaamme miestä automaatilla ja me naiset juttelimme vähän matkan päässä niitä näitä, havahduin tilanteen hienouteen.
Kioskin laidalta alkanut tapahtumaketju oli tuntunut koko ajan aivan luonnolliselta ja normaalilta toiminnalta, mutta tapahtuuko tällaista kovin usein Helsingissä, missään päin Suomea, missään ylipäänsä, pohdin. Ei minulle ainakaan, vaikka olen mielestäni useinkin avoin ja vastaanottavainen ihmislapsi.
Astuessamme espanjalaiseen ravintolaan, kahvilasta mukaan tarttunut mies etunenässä, kukaan paikallaolijoista tuskin arvasi, että pariskuntaa lukuunottamatta emme olleet tunteneet toisiamme vielä tuntiakaan.
(Elämä on seikkailu, sanon minä.)
perjantai 18. marraskuuta 2011
37 vuotta ja 63 kuuta
Täytin keskiviikkona 37. Tarkoitukseni ei ollut juhlistaa syntymäpäivää mitenkään, mutta pyysin kuitenkin ystäväpariskuntaa heidän korttelikapakkaansa kumoamaan lasilliset kuohuvaa. Istuessamme nurkkapöydässä ystävistä viiksekkäämpi kertoi Ursan tähtitornissa olevan juuri sinä iltana avointen ovien päivä, ja ehdotti tähtinäytökseen menemistä.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
"Mahtava idea!", taisin suorastaan karjaista.
Jotain tuollaista olin kaivannutkin kaamoksen keskelle. Rauhallista, tavallisuudestani poikkeavaa toimintaa. Jotain tarpeeksi pientä, mutta silti aivan uutta.
Nousimme varovaisin askelin kalliota ylös tornille. Tunnelma oli jo siinä vaiheessa hieman epätodellinen ja jopa jännittävä. Alkutalvinen Kaivopuisto sijaitsee eri ulottuvuudessa kuin Kaivari vappuhumussa, kesäkonsertin aikaan tai lumenvalkeana laskiaistiistaina. Kaivopuisto marraskuussa on harvaankävelty ja pirun pimeä.
Emme olleet ainoat ilmaisen sisäänpääsyn paikalle houkuttamat. Jonotimme vuoroamme kapeissa ja jyrkissä kierreportaissa. Tähtinäyttäjä kertoi verkkaan illan tähdestä, Jupiterista. Ojenteli siinä samalla tikasjakkaraa lapsivierailijoita varten, jotta he ulottuisivat katsomaan ilman apuvälineitäkin helposti näkynyttä planeettaa myös kaukoputken kautta.
Opimme, että Jupiterilla on kymmenittäin kuita ja että Europa-kuuta peittää kilometrien paksuinen jää, jonka alla on vettä. Lisäksi saimme vinkkejä siitä, milloin omaa kuutamme kannattaa tulla katsomaan. Täysikuu ei kuulemma näytä yhtä hienolta kaukoputken läpi katsottuna kuin puolikuu.
Ja hyvältähän se Jupiter näytti putken läpi katsottuna, kuista neljä suurinta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto ympärillään.
Jotain iloa on siis pimeydestäkin; tähdet tuikkivat kirkkaammin.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Mutta aika meni ohi
Vuosia sitten seisoin itsepalvelukirpputorin hyllyn edessä. Minulla oli akuutti ja itselleni hieman epätyypillinen ongelma. Olin löytänyt esineen, tai oikeastaan kaksi identtistä esinettä, jotka olisivat olleet täydellinen lahja eräälle ystävälle.
Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.
Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.
Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.
Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.
Ongelmalliseksi esineiden ilmaantumisen näköpiiriini teki se, että olin pakahduttavan loukkaantuneen kiukkuinen kyseiselle ihmiselle.
Tiesin, että hän olisi pitänyt niistä paljon. Halpojakin olivat kuin mitkä. Hetken epäröityäni vein esineet kassalle ja maksoin niistä pari euroa. Ajattelin, että annan lahjan sitten, kun en olisi enää vihainen. Kun olisimme taas kavereita.
Tänään, kurkkiessani jälleen kerran kaappeihini sillä silmällä, että voisin luopua jostain, havaitsin esineet pitkästä aikaa. Siirsin ne kierrätykseen menevien tavaroiden joukkoon.
Meistä ei tullutkaan enää ystäviä, ei oikeastaan. Aika meni ohi.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Nuori nainen sinisessä baskerissa
Tuokiokuvia viikonlopusta, joka oli varsin ohjelmallinen ja hyvä:
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
Virkkaan viiskulmalaisessa yksityiskodissa, vaikka en oikeastaan osaa. Jalkojeni juuressa istuu pörheä katti, valppaana ja motivoituneena. Kissa puraisee langan poikki.
En ole harmissani vaan mielissäni, suorastaan otettu.
*****
Seison Alepan hevi-osastolla kurpitsa kainalossani, kun nuori mies kysyy kelloa, ja kehuu, kuinka hyvin polvisukkani ja päähineeni värit sointuvat yhteen. Muistan, että minulla on myös samanvärinen paita. Sen kummemmin ajattelematta tokaisen: "Oota, mä vilautan vähän..."
Tajuan samantien sanavalintani olevan hieman erikoinen. Miekkonen ei onneksi hätkähdä eikä kauhistu saati - Luojan kiitos! - innostu. Kiitän pokkana, mutta nauru uhkaavasti pallean kohdalla kuplien, kohteliaisuudesta.
Tiemme eroavat iäksi maitokaapin tietämillä.
*****
Pysähdyn Kirjamessuilla kuuntelemaan kirjailijahaastattelua. Ehdin juuri ajatella kirjailijan olevan poikkeuksellisen terhakka ja itsevarma nainen, ehkä jopa hieman ärsyttävä pontevuudessaan. Yht'äkkiä nainen katsoo minuun ja lausuu mikrofoniin: "Sinä nuori nainen sinisessä baskerissa, muistatko, miten satu Ruma Ankanpoikanen päättyy?" Nyökyttelen äimistellen - lähinnä ilmaisua "nuori nainen" - ja sanon toki muistavani.
*****
Selvitän salskealle nuorelle miehelle Liperin sijaintia, ja mietin kuumeisesti, miten voi joutua pahaa-aavistamatta ja salamannopeasti tilanteeseen, jossa keskustellaan liperiläisistä karjalanpiirakoista salskeiden nuorten miesten kanssa - ruotsiksi.
*****
Istun omaa kotiani huomattavasti tyylikkäämmän, siistimmän ja jopa kotoisamman äänitysstudion taukotilan sohvalla nauttimassa lonkeroa. Näköpiirissäni on raaka, pakastettu luomukalkkuna, joka ei kuulu kenellekään paikallaolevista henkilöistä. Tuputan paikallaoleville liperiläisiä karjalanpiirakoita - på finska.
*****
Nainen, jolle olen myynyt huivin päältäni elokuussa, halaa minua baarissa, koska pitää huivista niin paljon. Huivi on kuulemma käynyt Budapestissa sitten viime näkemän. Minulla tulee hyvä mieli. Olin myymisen jälkeen hieman harmitellut ihan hyvän ja tuliterän asusteen myymistä, mutta sanoessani naiselle "Mitäpä tuosta, maailma on täynnä huiveja", tarkoitan sitä sataprosenttisesti.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Ja minusta näkee sen
Lokakuu on alkanut näkyä minussa. Se tuntuu kireytenä hermoissa ja hartioissa, nuutumuksena ja kärsimättömyytenä sellaisten asioiden edessä, jotka eivät ole kovin suuria eivätkä millään lailla minusta kiinni. Odotan sitä ja odotan tätä ja vielä vähän tuotakin, eikä mikään tunnu etenevän.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
Siinä missä syyskuu oli iloista sienestämisenhuuruista touhottamista, lokakuun taipuessa kohti marraskuuta on alkanut jo kaivata valoisia iltoja ja pyöräretkiä kesäisillä metsäteillä.
On enimmäkseen sellainen olo, että samaan aikaan tahtoisi sekä nuijia hiekkasäkistä jyvät pellolle että käpertyä johonkin syliin. Ja että kumpikin vaihtoehto tuntuu ihan yhtä tehottomalta.
Minulla olisi periaatteessa nyt oiva tilaisuus hemmotella itseäni, mutta en oikein tiedä, miten. Sen pitäisi olla jotain ei-niin-kovin-järkevää-eikä-juuri-ollenkaan-hyödyllistä. Jotain virkistävää. Vettä kuihtuneelle, niinku.
torstai 6. lokakuuta 2011
Ajatuksenmuruja ironiasta ja turhanpäiväisyyksistä. Ehkä.
Ärsyynnyin tänään. Ärsyynnyin turhanpäiväisyydestä, tavallaan. Ei minua ottanut kuuppaan mikään turhanaikaiseksi leimaamani asia, vaan asenne, johon jälleen kerran törmäsin: kaikki (itselle joko tuntematon tai merkityksetön) nyt vain on paskaa tai yliarvostettua tai naurettavaa.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
Se, missä, miksi, miten tai kenen toimesta otin pulttia, on samantekevää. Kuin myös se, että oikeastaan harmistuin vielä enemmän omasta provosoitumisestani.
Olennaisempaa on, että olen kieritellyt päässäni tätä teemaa jo pitkään osumatta kunnolla villakoiran ytimeen. Kannattaa varautua siihen, etten tässä ja nytkään saa muotoiltua sanottavaani järkeväksi kiteeksi.
Olen miettinyt kriittisyyttä ja älykköyttä ja ironiaa ja sarkasmia. (No niin, kide hajoaa murusiksi jo tässä vaiheessa. Yritän olla välittämättä siitä.)
Olen ollut taipuvainen tulkitsemaan, että usein älykkyyden merkkinä - tai ainakin merkkinä tyhmyyden tai naiiviuden puuttumisesta - pidetään sitä, että ajatellaan ja kirjoitetaan niin saakelin kriittisesti. Tämä tuntuu usein tarkoittavan jyrkähkön kielteistä lähestymistapaa. Ikään kuin paljastetaan jonkun ilmiön typeryys rajuin sanankääntein - ja se riittää. Voidaan tipauttaa tutkimustulos tai pari ja perään joku mutuhenkinen kokemus, ja sitten ollaankin aivan jumalattoman fiksuja ja analyyttisia yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelijoita.
Kuitenkin asioiden monipuolisen tarkastelun sijaan päädytäänkin usein vaikuttamaan ihan vain ilkeiltä tai vähintään kylmiltä. Varsinkin ironia - myös itseen kohdistuva sellainen - on toden totta vaikea laji, eikä välttämättä siksi, että sitä ei hölmöt lukijat tajua. Vaan siksi, että se nyt vain tuppaa karkaamaan hallitsemattoman sarkasmin puolelle.
Keskustelunavauksinahan tämän tyyppisiä kirjoituksia tulee pitää, mutta mietin, ovatko keskustelut oikeasti hedelmällisiä. Ivan kohteeksi itsensä kokeva ihmisryhmä menee puolustusasemiin pelispandexin riekaleet lepattaen ja vastapuolelle asettuvat ilkkuvat pelipöksyjen repeämistä vilkkuvalle inhimilliselle ensireaktiolle. Sitten koko keskustelunaihelma jää, kenties hieman ennen aikojaan, muiden aiheiden jalkoihin.
Kun ajattelen äsken kirjoittamaani, tunnen piston omatunnossani. Ei ole kulunut kauankaan siitä, kun pyörittelin silmiäni erään lehtijutun naisen tyyriille kenkä- ja laukkukokoelmalle. (Yritin silti ymmärtää. No, en ymmärtänyt kuin ihan vähän ja hieman ylemmyydentuntoisesti. Hmph.) Kirpaisee huomata sortuvansa lähes itseltään salaa intressiensä kohtuuttomaan ylentämiseen sekä toisten kiinnostuksen kohteiden mitätöimiseen, ja arvostella toisia samasta, joskin räikeämmin esiin piirtyvästä asenteesta.
Mitäköhän tälläkin kirjoitelmalla oikein yritän sanoa. Uskoakseni - en ole varma, hehehe! - tarkoitukseni on höperehtiä jotain sellaista, että hyväntahtoisuus ja kiltteus ja intomielisyys eivät ole synonyymejä tyhmyydelle ja sinisilmäisyydelle ja epä-älyllisyydelle. Eikä ironia ja kriittisyys välttämättä pidä sisällään analyyttista ja tiukan objektiivista otetta.
On hyvä olla varuillaan, mutta hieno ajatus ilmiöiden todellisten kasvojen paljastamisesta voi helposti ihan keskeneräisyydestään johtuen upota ilkeilyn ja jopa vainoharhaisuuden haisevaan suohon.
Vuosia sitten lausahdin ystävälleni, uupuneena, tietenkin itseironiaa tavoitellen: "Ei mun elämä ole paskaa, se vain tuntuu siltä." Uuh, miten fiksua. No, nuijaa tai osoitus näpsäkkyydestä, ihan sama. Tämän spontaanin heiton olen kuitenkin pyrkinyt aika ajoin palauttamaan mieleen muun muassa silloin, kun muiden typeryys ja ilmiöiden käsittämättömyys puskee ketutuskäyrää punaisen puolelle.
Siinä vaiheessa, kun pitää jotain asiaa automaattisesti paskana, on hyvä raaputtaa pintaa edes hieman. Skeidan alta voi sittenkin löytyä jotain kelvollista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)